Kissojen paratiisi
| Kissojen paratiisi. (Suomennos Työmiehelle.) Kirjoittanut Émile Zola |
Olen perinyt tätiltäni angorakissan, joka mielestäni on tyhmin eläin maailmassa. Kuulkaa, mitä kissani kertoi minulle muutamana talvi-iltana kamiinitulen ääressä.
I.
muokkaaOlin silloin kahden vuoden vanha, ja olin varmaankin lihavin ja uskollisin kissa, mitä oli olemassa. Tällä nuorella iälläni olin vielä niin hulivilin poikamainen kuten eläin, joka ei osaa pitää arvossa kodin rauhaa. Ja kuinka en voinut olla kohtalolle kiitollinen, joka oli saattanut minut teidän tätinne luokse. Tuo kunnon nainen jumaloi minua. Erään kaapin pohjalla oli minulla kokonainen makuukammari höyhenpatjoineen ja kolminkertaisina peitteineen. Ylläpitoni oli mitä paras; ei koskaan leipää eikä lientä, vain lihaa, maukasta, puoliksi paistettua lihaa.
Mutta sittenkin! Keskellä tätä hyvinvointia oli minulla vain yksi toivomus, unelma, nimittäin saada liukua alas ikkunasta, joka oli raollaan, ja juosta matkaani kattoja piikin. Kaikki rakkaudenosotukset olivat minusta vastenmielisiä, minua inhotti pehmeä sänkyni, olin niin lihava, että itse itseäni inhosin. Minua harmitti onnellisuuteni.
Tietäkää: näin eräänä päivänä, kaulaani kurottaessani, ikkunasta katolle. Neljä kissaa oli siellä parastaikaa tappelemassa; karvat pystyssä ja hännät ilmassa kieriskelivät ne sinertävillä liuskakivillä auringonpaisteessa, ja ne naukuivat, jotta sitä kuunteli lystikseen. Koskaan en ollut nähnyt mitään niin hauskaa.
Siitä hetkestä lähtien oli minulla selvillä, että tosi onni oli olemassa sillä katolla, sen ikkunan toisella puolella, joka niin armottomasti pidettiin minulta sulettuna.
Minusta oli selvää, että onnestani sulettiin minut ikkunalla samoinkuin lihapaloista kaapin ovilla.
Päätin paeta. On kai sitä elämässä parempaakin kuin puoliksipaistettu liha. Tuntematon ihmeellisyys veti minua. Eräänä päivänä ei muistettu sulkea keittiön ikkunaa. Hyppäsin sen alapuolella olevalle katolle.
II.
muokkaaKuinka ihastuttavia olivat katot. Ja pitkin niitä kulki tilavia kouruja, joista levisi mitä suloisin haju. Kulin ihastuneena näitä kouruja myöten, joissa käpäläni upposivat hyvin hienoon likaan. Tuntui kuin olisin kävellyt sametilla. Aurinko paistoi niin herttaisen lämpimästi, niin että rasvani ihan tuntui sulavan.
En tahdo salata teiltä, että koko ruumiini värisi. Ilooni sekottui pelkoa. Muistan vielä ihan selvästi, kuinka mieleni kerran tuli niin liikutetuksi, että olin pudota päistikkaa kadulle. Kolme kissaa, jotka tulla myllysivät katon harjalta minua kohden, naukuivat kauheasti. Ja kun minä olin pyörtymäisilläni, pilkkasivat ne minua ja sanoivat minulle naukuvansa huvittaaksensa itseään. Rupesin naukumaan yhdessä niiden kanssa. Se oli hirveän hauskaa. Sitten tekivät nuo kolme velikultaa pilkkaa, kun minä pallona kierin kuumia liuskakivilaattoja alas.
Muuan vanha koiraskissa oli kuitenkin erityisesti kiintynyt minuun. Hän tarjoutui ottamaan kasvattaakseen minut, johon minä kiitollisuudella suostuin.
Kuinka vähän muistin tätinne herkkuja! Join kattokouruista, eikä koskaan ole sokeroitu maito maistanut yhtä maukkaalta. Kaikki tuntui minusta niin hyvältä ja kauniilta. Tuossa kulki naaraskissa sivutseni, ja sen nähdessäni tunsin oudon tunteen, jollaista en ennen ollut tuntenut. Kolme toveriani ja minä syöksyimme vastatullutta vastaan. Olin päässyt toverieni edelle ja aioin juuri sanoa jonkun kohteliaisuuden tuolle herttaiselle naarakselle, kun eräs kumppaneistani purasi minua jotenkin armottomasti kaulaan. Huudahdin tuskissani.
”Oh”, sanoi vanha koiraskissa, vetäen minut mukaansa, ”kyllä niitä vielä saat tarpeeksesi nähdä”.
III.
muokkaaTunnin kestäneen kävelyn jälkeen tunsin kovaa nälkää,
”Mitä täällä, katoilla, saa syödäkseen?” kysyin ystävältäni koiraskissalta.
”Mitä sattuu löytämään”, vastasi hän opettavasti.
Tämä vastaus sai minut hämilleni, sillä kuinka koetinkaan, niin en löytänyt mitään. Vihdoin keksin ullakkokammarin ikkunan, jonka ääressä muuan nuori ompelijatar laittoi aamiaistaan. Ikkunan edessä olevalla pöydällä oli maukkaan näköinen kotletti.
”Tuo tuossa on minua varten”, mietin pyhässä yksinkertaisuudessani. Ja minä hyppäsin pöydälle ja tartuin kotlettiin.
Mutta kun ompelijatar keksi minut, antoi hän minulle aika iskun kapustalla selkään. Hellitin lihasta, suustani pääsi karkea kirous ja minä puikin tieheni.
”Oletko sinä vasta tullut maalta?” sanoi koiraskissa minulle. ”Sitä lihaa, joka on pöydällä, saa syödä vain silmillä. Katonkouruista sitä on etsittävä.”
Minusta oli käsittämätöntä, ettei liha kuulunut kissoille. Suoleni vonkuivat. Koiraskissa sai minut miltei epätoivoiseksi sanomalla, että minun on odotettava pimeän tuloa. Sitten mentäisiin kadulle, ja kaiveltaisiin roskaläjiä. ”Odota, kunnes tulee pimeä.” Hän sanoi sen niin rauhallisesti kuin hän olisi ollut kylmäkiskoinen filosoofi.
IV.
muokkaaVihdoin tuli yö, sumuinen yö. jonka kylmyys tuntui läpi koko ruumiin. Rupesi pian satamaan vihmoen. Hiivimme avonaisesta ullakkoikkunasta rappusille.
Kuinka katu näytti minusta kolkolta! Se oli ihan toisellaista, kuin herttainen lämpö ja kova paahde kiiltävillä katoilla, jossa voi niin hauskasti pyörähdellä. Käpäläni luiskahtelivat niljakoilla katukivillä. Katkerasti ajattelin kolminkertaista peitottani ja höyhenpatjaani.
Juuri kun olimme päässeet kadulle, rupesi ystäväni koiraskissa vapisemaan. Hän painautui pieneksi, hiipi talonvieriä ja käski minun seurata itseään mahdollisimman nopeasti. Tultuaan erään portin kohdalle, pujahti hän siitä sisään ja kehräsi tyytyväisesti. Kysyttyäni syytä tähän pakoon, sanoi hän minulle. ”Etkö nähnyt miestä, jolla oli kori käsivarrella?”
”Näin”.
”Jos hän olisi keksinyt, olisi hän napannut meidät kiinni ja syönyt meidät suuhunsa”.
”Syönyt meidät!” huudahdin minä. ”Eikö sitten katu kuulu meille?”
”Ei; täällä ei syödä, vaan täältä otetaan meidät syötäväksi...”
V.
muokkaaOvien edustalle oli tyhjennetty jäteämpärit. Pengoin hurjasti noita läpiä. Löysin pari kolme laihaa luuta, jotka olivat kokonaan tuhkan peitossa.
Silloin vaata ymmärsin selvästi, kuinka mehukasta keuhkoliha on. Ystäväni, koiraskissa, kaiveli jätelajia taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.
Hän antoi minun juosta ympäri valoisaan aamuun asti, tutkien joka katukiveä. Lähes kymmenen tuntia olin minä ollut sateessa ja vapisin vilusta. Kirottu katu! Kirottu vapaus! Kuinka ikävöikään vankeuteeni.
Kun koiraskissa näki minun tuskin pysyvän pystyssä, kysyi hän minulta omituisella painolla:
”Oletko nyt saanut kylliksesi tästä?”
”Olen”, vastasin minä.
”Tahdotko mielelläsi taas kotiin?”
”Tahdonpa kyllä. Mutta kuinka löydän talon?”
”Tule! Nähdessäni eilisaamuna sinun pakenevan, mietin heti, että kissa, joka on niin lihava kuin sinä, ei ole luotu nauttimaan vapautta, joka tuottaa usein puutteita. Tiedän, missä asut; saatan sinut ovellesi.”
Hän sanoi sen ihan luonnollisesti, tuo jalo koiraskissa. Tultuamme kotini ovelle, sanoi hän ihan kylmästi:
”Hyvästi”.
”Ei”, huudahdin minä, ”emmehän saa tuolla tavalla erota toisistamme. Sinun täytyy tulla kanssani. Jaamme vuoteen ja ruoan. Omistajani on hyvä nainen...”
– Hän ei antanut minun lopettaa.
”Ole vaiti”, sanoi hän lyhyesti, ”sinä olet narri. Kuolisin rauhallisessa asunnossasi. Mukava elämäsi voi olla hyvä puolikissoille. Vapaat kissat eivät vapautensa kustannuksella tahdo ostaa itselleen hienoa ruokaasi ja höyhenpatjaasi... hyvästi.”
Koiraskissa hyppäsi taas katolle. Näin sen suuren, laihan varjon värähtelevän nousevan auringon valossa.
Tultuani sisään, otti teidän tätinne vitsan ja antoi minulle kelpo selkäsaunan, jonka muuten otin todellisella ilolla vastaan.
Nautin ihan siitä lämmöstä, joka syntyi ruumiiseeni hänen löyhyttäessään minua. Samalla ajattelin mielihyvällä sitä lihaa, jonka hän minulle jälestäpäin antaisi.
”Nähkääs”, sanoi kissani, ojentautuen suoraksi kamiinitulen hohteessa, ”minun mielipiteeni on nyt se, että tosi onni, oikea paratiisi on olla sulettuna ja saada selkäänsä sellaisessa huoneessa, jossa on lihaa.”
Puhun kissan nimessä.
Lähde: Työmies 01.09.1904.