Kirous

Kirous. Kirjoittanut Emil Lindahl

Syksyinen, pimeä sydänyön synkeys

kattavi kaupungin katuja.

Päivisin hienoston rouvista, neidoista

tuoksuva siveys

uinuvi untuvapatioilla,

kätköissä muurien,

aviomiesten ja sulhojen moraalin turvissa.

Itse nuo herrat nyt hoippuvat katveissa katujen,

puolison, tyttären holhouskatseista vapaina,

vapaina kotihin jätetyn moraalin ahtaista siteistä;

himosta hehkuen tunkevat vaanivat katseet he

katujen synkkähän yöhön.

Siellä nyt pimeän peitossa rivous,

päivisin kellariluolissa piilevä,

raakana astuvi esille.

Siellä nyt aikamme kirous,

verhona rihkamasirous,

halvalle puuterituoksulle löyhkäten

hiipivi saastojen latuja.

Valkeat nilkat ne vilkkavat;

kassissa kolikot kilkkavat,

tähtehet mennehenöisestä almusta,

muistona väärästä rakkausvalmusta,

hintana myydystä lemmestä!

Siellä he astuvat «elävät ruumihit»,

rutsan ja rappion lyömät,

saastan ja häpeän leimalla merkityt,

syövän ja syfiliin syömät;

siellä he astuvat, katsehet kuultaen

tylsästi tyhjyyttä sielun,

tautien ruhjomat ruumihit kertoen

kauhuja riettausnielun!

Siellä he astuvat, otsilla uhmaa ja

kirous kaarroissa huulten,

uhmaten kaikkea, uhaten kaikkea,

vihaten kaikkia, luulten

kaikkien toisien olevan syynä

elonsa onnettomuuteen,

kaikkien luulevat tahtovan painaa

heitä vain saastaisuuteen.

Heikkoina hetkinä heidänkin aivoissa

muistoja pilkahtelee,

tahmaisten riettaushöyryjen usvasta

valoa vilkahtelee;

seestyvät heikosti hetkeksi mielehen

mennehet lapsuuden ajat,

viaton kiintymys leikkimätoveriin,

leppoisat lempimämajat.

Muistavat hetken, sen kaunihin hetken,

verensä ääntä kun kuullen

rakkaustäyteistä elämänkäskyä

täyttäen, yhtyivät, luullen,

iäks että he ruumiine, sieluineen

toinen nyt toiseensa liittyi,

sekä tuntien: hetken sen helmasta

uus ihminen elohon siittyi.

Ja he häntäkin syyttävät sieluissaan,

jota silloin he rakastivat;

yksin jäivät he – luulevat – vastaamaan,

mitä yhdessä uskalsivat;

niin he luulevat, eivät he ymmärrä,

että köyhien onni on unta,

että syynä on onnettomuuteensa

koko kirottu yhteiskunta!

Lähde: Lindahl, Emil 1919: Työ ja laulu. Suomen sos-dem. nuorisoliiton toimikunta, Helsinki.