Kirotut

Kirotut Kirjoittanut Juho Kujala

Jo päivä laski syksyinen, tull’ ilta hämäräinen

ja lännen taivaan ruskonkin jo peittää varjo öinen.

Yks’ joukko tuolla rientävi päin metsää synkeää

Ja äänetönnä hiljalleen se yöhön häviää.

Mi ompi joukko karkea ja kalpeakin tuolla?

Se ompi joukko "kirottu" lain suojan ulkopuolla.

Se vailla oikeutta on, mi "isänmaallensa"

On veren, hien antanut, saa ruoskaa palkkana.

Sen julma sorto painanut läp’ vuosisatojen

On kurjuuteen ja ryysyihin, ja hengen orjuuteen.

Sen verta joivat pedot maan: Sen hengen pimitti

Nuo palkkaorjat Jehoovan jotk’ uhrit elätti.

Ja heräs orja kalpea ja hieroi silmiänsä

Ja toverilleen kuiskasi salaiset miettehensä.

Ja kuiskeen kuulee kolmaskin ja useampikin

Ja joukko karttuu – vannovi: Nyt kahleet murtuvi.

Ja huomaa joukon, mahti nyt mässäävä, kurja tuo

Ja rautakahleet raskahat se ympäri orjain luo.

Ja orjain ensi yritys se veriin tukahtuu

Verellä uhrein kastellaan se konnain sukupuu.

Siks’ pimennossa synkän yön tuo joukko kokoontuupi

Ja jylhän metsän keskeltä: Vapaaksi! kajahtaapi –.

Mutt’ lähistöllä hiipivi kun musta varjo yön

Olento arka, pelokas – silmäilee joukkoa työn.

Se katoaa – viell’ hetkinen – kun myrsky kajahtaapi

Halk’ metsän jylhän: Vangitut! ja aseet kalskahtaapi.

– – – – – – – – – – – – – – – –

Kun koitti päivä seuraava ja toinen – kolmaskin

Parhainta verta virtasi "isänmaan" uumeniin.

Mutt’ konnat mässää, remuaa, verestä juopuneena

Ja varten uutta uhria on kynnet hiottuna.

Myös konnain musta kätyri hopiapennit saa

Pois luikkii, kuni pakenis’ hän veren huutoa.

J[uho]. K[uja]–la.

Lähde: Kujala, Juho (toim.) 1910: Taistelun riehuessa: lausuttavia runoja. Juho Kujala, Porvoo.