Kirkonkellot (Leino)

Kirkonkellot
Omistettu suomenkielen kirkkaimmalle käyttäjälle Kaarle Halmeelle
Kirjoittanut Eino Leino


Soikoot kaikki kirkonkellot,
koska suomenkieli laulaa,
maat ja metsät, puut ja pellot
joikuu pitkin joutsenkaulaa,
koska kieli kirkonkellon
on kuin maan ja puun ja pellon,
raikuu Suomen malmin suulta,
ei vain onnen oksapuulta.
Soikaa kirkonkellot kielen,
jonk’ on valtakunta vakaa,
jolle taatot mietti mielen,
jonka maammot maassa makaa,
soikaa suurta sunnuntaita
pitkin Turjan tuiman maita,
huokaa valtakunta lunten
ääriin pohjan yön ja unten!
Siinä soreammin soikaa,
miss’ on nälän, taudin valta,
ottaa jäinen kukka voikaa
orvon, köyhän akkunalta!
Soikaa kirkonkellot Suomen,
vaikk’ ei meille nouse huomen,
kurjuuteenkin kuolevilta
sanan saakoon itkun ilta!
Onko tässä maassa kukaan,
koska kutsuu kirkonkellot,
jok’ ei marssi muiden mukaan
koska puhuu puut ja pellot?
Soikaa silloin soreammin,
koska koittaa koreammin
Suomen auvo suuren aamun
haipuessa vainon haamun.
Soikaa kirkonkellot kielen,
isän, äidin, lasten sarjain,
pimeänkin pihtipielen,
kellot kirkon, kellot karjain!
Papin parran muut jos näki,
näin ma, mit’ on nousta mäki,
tuska tunturille päästä
poron yöstä, pohjan jäästä.
Siellä, kirkonkellot kielen,
soikaa pitkin Suomen viljaa!
Suomen mielen, pirtin pielen
mietteet, soikaa hiljaa, hiljaa!
Menee mailleen päivät. Vaipuu
valtakunnat. Jää vain kaipuu
ynnä yö ja yksinäisyys,
piin ja raudan itsepäisyys.
Iske tulta! Päälle hakkaa!
Soikaa kielet kirkon, koulun,
ettei Suomen laulu lakkaa,
kuole kaiku Kainuun, Oulun
eikä Turun, eikä Hämeen,
räntä karjalaisen rämeen,
Kolin päältä nähty havu,
Puijon päältä saunan savu!
Muut ne papin parran näki,
vaan ei paimen Suomen suolta.
Muille kukkui muuta käki,
mulle nälkää, huomenhuolta.
Sentään isän, äidin kielen
kiitän, laulan lapsenmielen
mietteet korkeampain kotain,
suurtuvankin Suomen sotain.
Soikaa kellot suomenkielen!
Isänmaa on meillä mätä.
Pimentyvän pihtipielen
alta kuulkaa, kuink’ on hätä!
Lapset! Mieron maailmalla
meill’ ei turvaa taivaan alla,
vain tää paikka riemun, murheen,
rakkauden ja raudan urheen!
Hiljaa, hiljaa kirkonkellot!
Papin parran muut ne näki.
Nähkää, kuulkaa puut ja pellot,
maa ja jää ja yö, min väki
seisoo, kärsii, kuolee tuolla,
niinkuin kurki Suomen suolla,
jok’ ei sula käyttämättä
meidän mesikämmen-kättä.


Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.