Kirkonkellot.

Kirjoittanut Aapo Lyytinen


Kumiseva kellon ääni kuuluu kaukainen.
Vaikenee sen kuullessansa oksall’ lintunen
Ja alkaa taasen laulamaan,
Vaan vaikeneepi uudestaan
Kuin lumottuna. – Soitolla
Lie voima salainen.
Yksin töllin seinuksella istuu lapsonen,
Huonehia rakennellen hietaäyrääsen.
Hän hiljaksensa hyräilee
Ja tuumielee, laulelee
Niin huoletonna, surutta,
Kuin lintu keväimen.
Mutta soitto kumajaa, maan pyhyys vallitsee.
Lapsi töllin seinuksella – hänkin vaikenee.
Takoa kaukaa vainioin
Kohoopi juhlallisna noin
Nuo huiput Herran temppelin:
Hän sinne katselee.
Suruinenko soitto tuo – kutsuva haudallen –
Koska kyynel kieriääpi poskell’ lapsosen?
Ei; murhett’ ei se ilmaise,
Vaan kaipuu harras kaikuilee
Sen äänessä. Se kutsuvi
Luo Herran rukoileen.
Mutta sinne katseleepi pieni riutunen:
Siell’ on ”kirkko” – mikä on se kirkko soittoineen?
Tuo kellon ään’ kun kaikuaa,
Se rintaan kaipauksen saa.
Ja luo jo äidin astuvi
Laps’ soidess’ kellojen.
Ӏiti! Kello kaikuvainen kutsuu kirkollen:
Vieös lapses’ pienokainen Herran huoneesen!
Jo sinne kansaa tulvailee,
Kun ääni kellon kaikuilee.
Siell’ laulavatko enkelit,
Nuo armaat lapsien?”
Siitä äiti sylihinsä lapsens’ ottavi.
Kirkkohon he kulkevat, ja soitto lakkavi.
He penkkihin jo istahtaa,
Äit’ otsans’ alas kumartaa,
Ja kohta siitä kohoten
Hän veisuun yhtyvi.
Tuolla taulu alttarin – siin’ Poika Jumalan
Kutsuu: ”lasten tyköni mun suokaa tulevan!”
Kuin hellästi hän katselee,
Kun pienoisia pitelee,
Kut rintaan Hänen nojaavat,
Hänehen turvaten!
Pappi nousten saarnaamaan jo sanat kertovi:
”Lasten taivaan valt’ on Vapahtaja lausuvi.”
Hän kertoo, kuinka Jesus on
Ystävä lasten verraton
Ja luokseen heitä tahtovi,
Kutsuupi äiditki.
Vihdoin saarna päättyvi, he kotiin lähtevät.
Vielä kellot kaikuen hyvästin jättävät.
Ja äiti kera lapsensa
Kotihin kulkee kirkosta.
Mutt’ väsynyt on pienonen,
On tautiin kääntynyt. – –
Taasen kellot kaikuen kutsuvat kirkollen,
Taasen kansaa tulvaileepi Herran huoneesen.
Mut ensin kansa pysähtää
Luo haudan pienen, viivähtää,
Miss’ arkku pieni lasketaan
Maan mustaan povehen.
Surumielin, kyynelissä äiti katsovi,
Kuinka pappi multaa heittäin haudan siunavi,
Mutt’ lohtunaan on: lapsensa
Vei Vapahtaja luoksensa,
Ei kuule, kuinka kuiskataan:
”Laps’ kuoli kuumeesen.”

Sampoinen.


Lähde: Säveliä: Hämeestä ja muualta. 1885. Hj. Hagelberg, Tampere.