Kirje leiriltä

Kirje leiriltä (Come up from the fields, father) Kirjoittanut Walt Whitman

»Tule vainioilta, isä, täällä on kirje Peteltä;

tule portaille, äiti – pojaltasi on tullut kirje.»

Katso: on syksy.

Katso, miten puut, vihreät ja punaiset ja keltaiset

huokuvat viileyttä Ohion kyliin, kun tuuli tuutii lehtiä,

omenat kypsyvät tarhoissa ja rypälet säleiköllä.

(Tunnetko köynnösten rypälten tuoksun?

Tunnetko, miten tuoksuu tattaripelto, jossa mehiläiset

            surisivat äsken?)

Korkealla kaiken yllä – taivas, niin tyyni,

niin läpikuultava sateen jälkeen, ihmeellisin pilvin;

ja taivaan alla on myöskin kaikki tyyntä, elävää ja kaunista

– ja farmi kukoistaa.

Vainioilla kasvaa kaikki hyvin;

mutta tule vainioilta nyt, isä – tule, tyttäresi huutaa sinua;

ja tule ovelle, äiti – tule suoraa tietä suurelle ulko-ovelle.

Äiti, hän rientää minkä ehtii – jalat vapisevat – se tietää

            pahaa,

hänellä ei ole aikaa silittää hiuksia tai kohentaa myssyä.

Kiiruhda, avaa kirje.

Voi, se ei olekaan poikamme käsialaa, vaikka hänen nimensä

            on alla,

voi, vieras käsi kirjoittaa rakkaan poikamme puolesta –

            oi sinä haavoitettu äidinsydän!

Kaikki pyörii hänen silmissään – mustat läikät tanssivat

            – hän käsittää vain tärkeimmät sanat,

katkonaisia lauseita. – »Osunut rintaan, ratsuväkihyökkäys,

            makaa sairaalassa,

tällä haavaa heikkona, mutta paranee pian.»

Oi, nyt näen vain tämän yhden hahmon

koko hymyilevässä ja rikkaassa Ohiossa, sen kaikissa

            kaupungeissa ja kylissä;

kuolemankalpeus kasvoilla, kuolemanväsymys aivoissa,

            heikkoudesta kaatumaisillaan

nojaa hän pihtipieleen.

»Älä sure niin, rakas äiti» (tuskin täysikasvuinen tytär

            nyyhkyttää nämä sanat;

pikkusiskotkin tulevat, vaiti ja hyljättyinä).

»Katso, rakas äiti, kirjehän sanoo, että Pete paranee pian.»

Ei, poika raukka, hän ei enää koskaan parane (ehkä ei

            hänen tarvitsekaan parantua, vakaan ja

            uskollisen sielun).

Kun he seisovat kotona oven luona, hän on jo kuollut,

ainoa poika on kuollut.

Mutta äidin tarvitsee parantua,

heikon olennon, pian mustiin puetun;

päivällä hän ei koske ruokaan – yöllä hän koettaa nukkua,

            herää usein

herää yösydännä ja itkee, ikävöi, syvällä ikävällä,

oi, saisipa hän mennä, eikä kukaan huomaisi sitä –

lähteä elämästä hiljaisuuteen ja mennä pois

seuraamaan, etsimään, olemaan rakastetun kuolleen

poikansa luona.

Lähde: Kailas, Uuno 1931: Uni ja kuolema. WSOY, Porvoo.