Kirje Satakunnalle Afrikasta/4

Kirje Satakunnalle Afrikasta/3 Kirje Satakunnalle Afrikasta

Kirjoittanut Frans Hannula
Kirje Satakunnalle Afrikasta/5
Lähde: Satakunta, 7.6.1890, nro 66, s. 2. Artikkelin verkkoversio.


Kirje Satakunnalle Afrikasta.
Kirjoittanut lähetyssaarnaaja Frans Willeha[r]d Hannula.

Omarurussa Maalisk. 8 p. 1890.

(Jatkoa viime n:roon.)


Kun koitti torstai (jouluk. 19 p) niin se oli elämässäni synkin päivä ainakin tähän asti, sillä niin jo vaimoni kanssa useamman tunnin olimme semmoisessa mielessä, ettemme enää saa nähdä laskevaa aurinkoa. Tuntui niin tuskalliselta sydämmessämme. sillä taukoomatta nousi sieltä kysymyksiä: ”vuotaneeko nyt veremme tänään? tahtooko Herra niin, vai pelastaako Hän meidän suuressa armossaan? Hänen kädessään olemme, tulkoon sitte elämä tahi kuolema, sillä mitään ulkonaista apua ei meillä ole, johon voisi luottaa.”

Kun mainittuna päivänä aurinko nousi, niin Nakanyalan sisaren mies tuli pyssy olalla huoneitteni luo. Silloin en vielä tiennyt, minkätähden hän tuli, mutta kummeksimme, että miksi tuo mies tulee tänne niin varhain ja kulkee pyssyineen huoneittemme ympäri. Nakanyala nimittäin oli hänet lähettänyt tappamaan Vilhelmiinaa. Naango (se oli miehen nimi) kävi paikasta toiseen ja meni viimein myllyhuoneen ovelle, jossa Vilhelmiina toisten tyttöjen kanssa survoi omahanguja (jyviä). Siinä hän seisoi vähän aikaa ja sanoi sitte puheena olevalle tytölle: ”Eta omùlilo f’ombiga jändje (tuo tulta minun piippuuni). Kun kului muutamia minuuttia, niin hän käski taas tuomaan hänelle tulta piippuun. Tyttö toi molemmilla kerroilla hänelle tulen kyökistä. Miehellä oli tarkoitus ampua tyttö siinä, kun hän myllystä meni kyökkiin, mutta hän tietysti rupesi kauhistumaan julmaa tehtäväänsä, jota ei hän tahtonuttaan täyttää. Hän teki itsensä sairaaksi, jott’ei ollut enää pääsevinään istualta seisaalle, ja pyysi minulta lääkettä. Sitte hän istui aidan viereen ja oli siinä kärsivinään suuria kipuja. Tämä oli vaan teeskentelemistä, jott’ei Nakanyala häntä rankaisisi, kun hän ei täyttänytkään tehtäväänsä. Kun Nakanyala nyt ei kuullut pyssyn laukausta meiltä päin eikä tullut muutakaan tietoa, niin hän lähetti 3 miestä omia palvelijoitaan luokseni ja heillä kaikilla oli myös pyssyt. Mutta hän lähetti nämät miehet niin viisaasti, etten olisi huomannut heidän tarkoitustaan; sillä he tulivat yksi erältään talooni ja kullakin heistä oli olevinaan asiaa minulle. Kuka toi vähän jauhoja, kuka jyviä, niillä jotain ostaakseen, kuka taas kerjäsi minulta Nakanyalalle saipua ja tupakkaa. Kaikki he teeskenteliv[ä]t[huom. 1] itsensä minulle erittäin ystävällisiksi ja kyselivät yhtä ja toista minulta, mutta Vilhelmiinan suhteen eivät he sanaakaan lausuneet. Kun olin miehille antanut, mitä he pyysivät, niin menin huoneeseeni kirjoittamaan, vaan samalla olivat miehet kiertäneet huoneiden ympäri ja menivät kyökin ovelle, jossa vaimoni pesi vaatteita. Häneltä he myös kyselivät yhtä ja toista ja viimein pyysivät, että hän menisi huoneesta heille neulaa hakemaan. Mutta kun hän sanoi: ”minulla on tässä työtä, jotten ehdi teille neulaa nyt hakemaan”, niin silloin kaikki 3 miestä pyssyineen menivät myllyhuoneesen, jossa tytöt survoivat. Äkkiä kuului hirmuinen parku ja vaimoni juoksi minulle sanomaan, että nyt miehet vetävät Vilhelmiinaa pois myllystä. Juoksin kohta ulos ja kun pääsin kyökin ovelle, niin yksi miehistä veti tyttöä myllystä ulos, pyssy oli hänellä toisessa kädessä. Hän vielä sanoi tytölle: ”Ngele omùhongi te ja mpaka, ngame ta ndi mù jaha” (jos opettaja tulee tänne, niin minä hänet ammun). Menin kumminkin myllyn ovelle ja sanoin: ”Et saa tuolla tavalla vetää ihmistä minun hnoneestani, koska kuningas vielä sanoi, ettei saa kukaan väkivallalla ottaa häntä talostani.” Tyttö siinä saikin itsensä irti ja juoksi kyökkiin. Mies huusi takana seisoville kumppaneilleen: ”Dne mu mù kuate” (ottakaat hän kiinni), vaan he eivät liikahtaneet paikaltaan. Oli aika meteli, kaikki läsnäolevat lapset itkivät kovasti, vanhemmatkin ihmiset pelvosta perin hämmästyivät ja nuot Nakanyalan miehet raivostuneina räyhäsivät pyssyineen, kun tyttö pääsi heidän käsistään pois. Tyttö tuli ulos huoneesta meidän luoksemme ja sanoi miehille: ”Zipageni ndje mpaka, nge mua hala, ihe inamu fala ndje ku Nakanyala; oshoka ngame omùkriste, onkce itandi hala ue, ndi ninge omùbagani” (tappakaat minä tässä, jos tahdotte, mutta älkäät viekö minua Nakanyalan luo; sillä minä olen kristitty enkä tahdo enää tulla pakanaksi). Kun vaimoni kanssa samoin olimme heidän vihansa esineinä, niin sanoimme heille: ”Tässä nyt seisomme aseettomina teidän edessänne, mutta ruumiillisen elämämme voitie ainoastaan lopettaa, jos meidät murhaatte; sillä sielumme on Jumalan käsissä.” Silloin miehet vaikenivat, laskivat pyssynsä ales ja läksivät pois.

Kaikki läsnäolijat olivat kauhistuksissaan ja jäivät odottamaan, mikä tästä lopuksi tuleekaan. Kun olin varma siitä, että Nakanyala nyt itse pian tulee suurella miesjoukolla luokseni. niin kutsuin 2 vanhempaa kristittyä miestä luokseni ja yhdessä keskustelimme, mitä tekisimme tuon tyttöraukan pelastukseksi, jottei hän joutuisi Nakanyalan käsiin, kun hän tulee. Kiire kun oli, niin lähetin vähän pojan viemään häntä kiertotietä Olukondaan metsää myöten, jottei hän tiellä joutuisi Nakanyalan miesten käsiin, ja toisen pojan lähetin viemään kirjettä Olukondaan, jossa kerroin kuinka vaikeassa tilassa nyt olimme, ja pyysin myös heidän lähettämään muutamia miehiä katsomaan, josko vielä olemassa olemme vai ei. Tämä oli oikein tuskallinen aika; sillä niin päätimme itseksemme, ettemme enää iltaa saa nähdä. Jumalan lohdutus kuitenkin poisti kuoleman hirmuisuuden sydämmistämme, niin että levollisina odotimme, mitä oli tuleva, sillä olimme vakuutetut siitä, että ilman Jumalan sallimatta ei meille tapahdu mitään pahaa.

Kun pojan olin lähettänyt kirjettä viemään Olukondaan, niin kohta myös näin Nakanyalan tulevan kymmenkunta miestä muassaan ja kaikilla oli pyssy. Ajattelin: mitenkä tässä nyt rupeaa käymään? Kutsuin Joonaan ja Sakeulsen lähelle, jotta olisimme voineet estää miehet tulemasta ovesta sisälle pyssyineen. Pidin tarkkaa vaaria, kun hän joukkoineen läheni taloani. Mutta hän jätti miehensä portin ulkopuolelle sekä oman pyssynsäkin ja tuli yksinään huoneesen. Nyt alkoi kiivas väittely; sillä hän oli oikein vihainen. Han sanoi: ”missä tyttö on?” Minä: ”lähetin hänet Olukondaan, kun näin, että hänen oli mahdoton enää olla tässä.” Hän sanoi: ”Ei se ole tosi, vaan sinä olet hänet kätkenyt.” Minä: ”hae kaikki paikat, jos häntä löydät.” Ei siinä parantunut, vaikka olisi puhunut mitä; hän ei entisistä sanoistansa nyt pitänyt kiinni nimeksikään, vaan kielsi kaikki ja sanoi opettajain olevan oikein ihmisten kiusaajia, vaikka hän joku päivä takaperin oli sanonut minulle, että opettajat aina auttavat Ndongalaisia paljo. Hän oli oikein raivoissaan ja sanoi vaan, että Vilhelmiina olisi tahtonut palata hänen luokseen, mutta minä olen kieltänyt. Annoin hänen pauhata, sillä ei hän ottanut korviinsa minun puhettani. Sanoin vaan hänelle: ”Nyt en minä enää voi olla Oniipassa, kun sinä tuolla tavalla menettelet miehinesi minun talossani ja aina vaan puhutte murhista. Kysyn kuninkaalta, jos vielä pääsen tällä kertaa sinun käsistäsi hänen luokseen, tahtooko hän minun menemään pois maastaan, koska sinä noin pelkäämättä minua kiusaat.”


(Jatket.)


  1. Lähteessä: teeskentelivat