Kirje Afrikasta (1887)/2
Kirje Afrikasta (1887)/1 | Kirje Afrikasta Kirjoittanut August Pettinen |
Kirje Afrikasta (1887)/3 |
Julkaistu alun perin: Mikkelin Sanomat, 14.4.1887, nro 15, s. 3–4. Artikkelin verkkoversio. |
Omaruru 187/187.
Vihdoin jo mainitun Marraskuun
30 p:nä lähdimme V:lahdesta, jossa on
pohjoiseen, itään ja etelään vievien härkävaunu-teitten
pää-asemapaikka, kulkemaan
Sisä-Afrikaa kohden niin sanoakseni
Afrikan kulkuneuvoilla. Afrikan autioilla
hieta-aavikoilla, näette, ei vielä
pääse kulkemaan sivistyneen maailman
jouduttavilla kulkuneuvoilla, vaan täytyy
luopua kaikesta kiireestä ja maltillisesti
istuutua härkävaunuihin. Näistä
mainioista kulkuneuvoista lienette tuskin
koskaan kuulleetkaan, vielä vähemmin
niitä nähneet. On, näette, 16–
18 härkää hirmuisen suurine sarvineen,
jommoisia et koskaan Europessa näe,
vaunujen edessä. Vaunut ovat 3 syltä
pitkät, syltä leveät ja toista syltä korkeat
nelipyöräiset valkealla kankaalla katetut
kopit. Näillä kulkuneuvoilla sitä
mennä rynnästetään eteenpäin tavalla,
jota ei sanoilla voi kuvailla. On esim.
edessämme pehmeä hietikko, jossa vaunujenpyörät
vajoovat akseliin asti tahi
korkea hietasärkänne, jota ei voi kiertää.
Niiden yli on meneminen. Siinä sitä
tanhuellaan välistä tuntikausiakin. Piiskat
paukkuivat rätisten, härkäpoloset vetää
nyhjystävät vähän väliä seisahtuen
ja tuon tuostakin päästäen valittavan
mölähdyksen vastaukseksi ajajan iskuille.
Hiessä on siinä ajajan otsa, välistä kynnetkin
verissä, pahain piikkipensaitten
repimät. Onpa usein miesparka aivan
läpimärkänä hiestä, ihan kuin uitettu,
katala, ryysyinensä, päivinensä. Usein
on hupaisaa jos säälittävääkin nähdä
kuinka siinä musta poika pitkine piiskoinensa
tannertelee tottelemattomien härien
kanssa. Milloin sivaltaa hän piiskallansa
tottelematonta elukkaa, jotta
veri tiukkuu sen kyljestä; milloin puree
hän häntää härkäpolosen saadaksensa sitä
kääntymään tahtonsa mukaan; milloin
taas ottelee hän kilvassa pitkin kenttää
raivostuneen härän kanssa
Kulkumme kävi paikoin kautta ahtaiden
vuorisolien, jyrkkien mäkirinteiden
yli, joissa luulit härät nurin niskoin
kupertuvan, vaunut kiviin kolhittuina
pirstoiksi menevän; paikoin kuljimme
taas kuivien jokipohjien yli, joissa ainoastansa
sade-ajalla on vettä. (Sadetta
täällä nim. on ainoastaan Tammi-,
Helmi-, Maalis- ja Huhtikuulla). Paikoin
taas samoeli karavaanimme äärettömän
avarien puuttomien, pensaattomien
hieta-aavikkojen pintaa myöden.
Noita hedelmättömiä, kuivia hietikkoja,
joissa ei mitään elävää elollisuutta näkynyt,
katsellessasi lensivät ajatuksesi
tuonne kauvas tuhatjärvien maahan armaasen
Suomehen, sen järviä, laaksoja,
metsiä, niittyjä, sinisaloja silmäilemään.
Silloin kaipaus täytti rintasi ja huokaus
kohosi korkeuteen, että Luoja laupias
siunaisi sitä maata ja sen asujamia
runsailla armolahjoillansa. Iltasiltain
päivän polttavan kuumuuden perästä
olit juuri kuin istuvinasi Suomen saloilla
kesä-iltoina. Silloin luulit kuulleesi
kaukaisen käen kukunnan, mutta heti
muistui mieleesi että —: ah,
Ei kuku täällä käkönen.
Ei leivon ääni soi;
Ei tuiki Pohjantähtönen,
Ei revot salamoi.
Vaan kolkko kuni kalmisto
On luonto kokonaan. —
Tuhansiin näit’ en vaihettais
Kulmaakaan Suomenmaan.
Kulku näillä avaroilla hieta-aavikoilla sydän-päivällä on hirveän rasittavaa kuumuuden tähden. On, näette, auringon paisteessa 50°—60° jopa siitä ylikin; siimeksessä, 35°—40° kuumuus. Kyllä tarkenee! Ainoa siimespaikka polttavan auringon helteessä on vaunujen alla. Siellä söimme, siellä joimme, sielläpä untakin otimme aina vaunujen pysähtyessä ja härkiä lepuuttaessa. Kun tunsit jotakin hyvin tavallista sairaloisuutta ruo’ansulatus elimissäsi, seisautetiin vaunut härät, koottiin risuja tehtiin tuli vaunujen viereen ja sitten pata tulelle; pantiin pataan vettä, lihaa, riisiä, ja — kotvasen kuluttua oli ruokapöytä valmiina vaunujen alla, pöytänä puhdas hiekka, pöytäliinana härännahka. Jos tahdoit olla vähän herkullisempi laitettiin kahvia tai teetä liemiruo’aksi. Vaatimukset Afrikassa eivät ole suuret! Vielä vähemmän vaativaisia kuin me, olivat ajajamme, nuo mustat pojat. Kappaleen lihaa saatuansa harvoin he sitä keittivät; pyörittelivät vaan hetkisen aikaa kuumassa porossa — silloin oli paisti valmiina. Kerran tuli paimenemme tulille vähän liian myöhään, niin että toverinsa olivat jo ehtineet korjata ruo’an tähteet suuhunsa. Pitemmittä mutkitta tarttui paimen nyljettyyn vuohen nahkaan ja rupesi sen tuoreita syrjiä kalvamaan. Tuon nähtyäni viilsin hänelle kappaleen lihaa ja käskin hänen sitä paistamaan. Mutta — de gustibus non est disputandum — sisällinen tarve voitti makuaistien maatimuksen, ja hän rupesi järsimään veristä lihan kappaletta aivan herkkupaloinaan. Kreikkalaiselle Diogenes’elle eivät nämät Afrikan pojat paljoa perään anna elämänvaatimuksissa.
(Jatk.)