Kirjava nauha
| Kirjava nauha. Kertomus, kuuluva jaksoon ”Salapoliisin seikkailuja”. Suomennos. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Kun minä silmäilen muistiinpanojani yli seitsemästäkymmenestä rikosjutusta ja muista tutkimuksistani, jotka viimeisenä kahdeksana vuotena ovat antaneet minulle tilaisuuden huomata Sherlock Holmes’en omituista menettelytapaa salapoliisina, huomaan minä monta surullista, monta leikillistä ja joukon ainoastaan omituisia tapauksia, mutta ei yhtään, joita voisi kutsua jokapäiväisiksi. Koska hän työskenteli enemmän rakkaudesta toimeensa, kuin hankkiaksensa rikkauksia, kieltäysi hän ryhtymästä tutkimuksiin, jotka eivät näyttäneet tavattomilta tahi yliluonnollisilta. Kaikista näistä tutkimuksista en voi pitää yhtään omituisempana sitä, joka koski tunnettua Surrey-perhettä Roylottia Stoke Moranissa. Kysymyksessä olevat tapahtumat tapahtuivat alussa minun tuttavuuttani Holmes’en kanssa, kun me ”nuorina miehinä” asuimme yhdessä Baker Street’in varrella. Mahdollista on, että jo ennen olisin julkaissut tämän tapauksen, jos en olisi sitounut vaitioloon, josta vasta kuukausi sitten tulin vapautetuksi sen naisen kuoleman kautta, jolle olimme luvanneet salassa pitää asiaa. Luulen olevan toivottavaa, että asia nyt näkyy oikeassa valossaan, sillä minulla on aihetta epäillä, että huhu tohtori Grimesby Roylott’in kuolemasta kuvaa asian vielä hirveämmäksi kuin totuus itse. Oli aikaisin Huhtikuussa vuonna 1883, kun minä eräänä aamuna heräsin ja näin Sherlock Holmes’in täysin pukeutuneena sänkyni vieressä. Hän nousi säännöllisesti myöhään ja kun minä nyt näin kellon uuninkomerossa olevan vasta neljänneksen yli seitsemän, katsoin minä ihmetellen ja hiukan närkästyneenä häntä, sillä minä olin itse säännöllinen tavoissani.
”Minusta on hyvin ikävää herättää sinua, Watson, mutta se näyttää olevan meidän kaikkien osamme tänä aamuna. Rouva Hudson herätettiin ensin, hän kävi minun kimppuuni ja minä nyt sinun”.
”Mitä se sitten on? Onko tuli valloillaan?”
”Ei, vaan avunetsijä. Se näyttää olevan nuori nainen tavattomasti liikutetussa mielentilassa ja haluaa kiihkeästi saada tavata minua. Hän odottaa nyt eteisessä. Kun nuori nainen harhailee ympäri pääkaupungissa tähän aikaan vuorokaudessa herättelemässä unisia ihmisiä sängystään, oletan minä hänellä olevan jotakin hyvin tärkeää ilmoitettavaa. Jos se näyttää mieltä kiinnittävältä, olen minä varma, että sinä toivot heti alusta tutustua siihen. Minä ajattelin, että on kaikessa tapauksessa parasta herättää sinut, jotta voit käyttää tilaisuutta”.
”Rakas ystävä, minä en suinkaan tahdo antaa tilaisuuden mennä sivu”.
Minä en nimittäin tiennyt mieltäkiinnittävämpää kuin seurata Holmesta hänen urkkimismatkoillaan ja ihmetellä hänen pikaisia loppupäätöksiään, sukkelia kun aavistukset, mutta kumminkin perustetut aina nerokkaalle johdonmukaisuudelle, joilla hän selitti arvoitukset, joita hänelle annettiin. Minä pukeusin sentähden pian vaatteisiini ja olin jonkun silmänräpäyksen perästä valmiina seuraamaan ystävääni eteiseen. Mustapukuinen, hyvästi huntuun peitetty nainen, joka istui ikkunan vieressä, nousi meidän sisääntullessamme.
”Hyvää huomenta”, sanoi Holmes miellyttävästi. ”Nimeni on Sherlock Holmes ja tämä on ystäväni ja avustajani tohtori Watson, jonka läsnäollessa te voitte puhua yhtä avomielisesti kun minullekin. Miten iloista on nähdä, että rouva Hutsonilla oli ymmärrystä sytyttää tuli! Olkaa hyvä ja asettaukaa sen eteen, niin minä käsken tuoda kupin kahvia, sillä näen että te värisette”.
”En minä kylmästä värise”, sanoi nainen matalalla äänellä, istuutuen tulen edessä olevalle tuolille.
”Minkätähden sitten?”
”Se on pelosta, herra Holmes, se on kiihkosta”. Hän irroitti huntunsa tätä sanoessaan ja me näimme että hän oli hyvin liikutetussa mielentilassa. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja kuopallaan sekä silmänsä levottomat ja pelostuneet kuin ajetun villieläimen. Hänen kasvojensa piirteet ja muotonsa olivat kuin kolmikymmen vuotiaan naisen, mutta hänen hiuksensa olivat harmautuneet ennen aikojaan ja kasvojensa ilme väsynyt sekä kasvot laihtuneet. Holmes silmäili häntä pikaisella, aina osaaottavalla tavallaan.
”Te ette saa olla niin säikähdyksissänne”, sanoi hän tyynnyttäen kun hän samassa kumartui ja taputti naista käsivarteen. ”Minä olen varma, että me pian saamme korjatuksi asian. Mini näen, että te olette tulleet junalla kaupunkiin nyt tänä aamuna”.
”Te tunnette minun siis?”
”Ei, mutta minä näen puolen teidän piljetistänne pistävän oikean kätenne hansikkaasta. Teidän on pitänyt lähteä hyvin aikaiseen, silla te olette ajanut pitkän matkan kieseissä likaisia teitä ennen kun tulitte asemalle”.
Nainen säpsähti ja tuijotti kummastuneena ystäviäni.
”Se ei ole mikään salaisuus”, sanoi hän hymyillen. ”Vasen puoli kapastanne on pirskoitettu lialla ei vähemmän kuin seitsemässä eri kohdassa eivätkä pilkut ole vielä kuivia. Ei ole muuta ajoneuvoa kun kiesit, jotka räiskyttävät rapakkoa tuolla tavalla ja niinkin ainoastaan kun istutaan vasemmalla ajurista”.
”Miten teillä lieneekin selkoa siitä, olette te kumminkin täydellisesti oikeassa”, sanoi hän. ”Minä lähdin kotoa ennen kuutta aamusella, olin Leather asemalla kaksikymmentä minuuttia yli kuuden ja tulin Waterloon asemalla ensimmäisellä junalla. Minä en kestä pitemmältä tätä levottomuutta, minä tulen hulluksi, jos vaan jatkuu tällä tavalla. Minulla ei ole ketään, johon turvautuisin – ei ketään paitsi eräs, joka rakastaa minua ja hän, raukka, voi olla minulle niin vähän avuksi. Minä olen kuullut teistä, herra Holmes rouva Faristoshilta, jota te autoitte kun hän oli suuressa hädässä. Hänen kauttansa sain minä teidän osoitteenne. Ah, luuletteko voivanne auttaa myöskin minua tai ainakin antaa jotakin valoa siihen hirveään pimeyteen, mikä minua ympäröi. Lähimmässä tulevaisuudessa en minä voi palkita teidän palveluksianne, mutta kun kuukausi tahi kuusi viikkoa kuluu, menen minä naimisiin ja saan itse hallita omaisuuttani ja silloin te ette ole huomaava minua kiittämättömäksi”.
Holmes kääntyi kirjoituspöytäänsä, otti eräästä laatikosta muistikirjansa, jota hän selaili.
”Farintosh”, sanoi hän. ”Niin, nyt minä muistan, se koski erästä opaalikoristetta. Minä luulen että se oli ennen sinun aikaasi, Watson. Minä voin ainoastaan sanoa, että se tulee olemaan minulle huvittavaa suoda teidän asiallenne yhtä suuri huolellisuus kuin ystävättärennekin. Mitä palkintoon tulee, palkitsee minun ammattini itse itsensä, mutta teillä on vapaus, kun teille hyvästi sopii, palkita ne menot, joihin minä mahdollisesti olen pakoitettu asian vuoksi. Nyt pyydän minä teitä esittämään koko asian meille, jotta voimme muodostaa mielipiteemme siitä”.
”Valitettavasti”, sanoi nainen, ”on juuri se minun asemassani hirvittävää, etten oikein tiedä syytä pelkoon ja että epäilykseni perustuvat semmoisiin pikku seikkoikin, että ne muista varmaankin näyttävät typeriltä, sanalla sanoen, sekin mies johon voisin turvautua saadakseni neuvoa ja apua, katsoo kertomustani hermostuneen naisen mielikuvitukseksi. Hän ei tietysti sano sitä suoraan, mutta minä ymmärrän sen hänen tyynnyttävistä vastauksista ja poiskäännetystä katseestaan. Minä olen kuullut että te, herra Holmes, voitte nähdä syvällä ihmissydämmessä piilevän pahuuden; ehkä te voitte neuvoa minua, miten voisin suojella itseäsi vaaroista, jotka ympäröivät minua”.
”Minä olen paljaana korvana”.
”Nimeni on Helene Stoner ja oleskelen isäpuoleni luona, joka on viimeisiä jäseniä eräästä Englannin vanhimmista Saksilaisista perheistä, nimittäin Roylottin perheestä Stoke Moranissa, joka on herraskartano Surreyn länsirajalla”.
Holmes nyökkäsi. ”Nimi on tuttu minulle”, sanoi hän.
”Perhe oli kerran rikkaimpia Englannissa, ja sen tilukset ulottuivat rajan yli Berkshiren puolelta pohjoiseen ja Hampshireen lännessä. Viime vuosisadalla oli kuitenkin neljä perheen jäsentä peräkkäin luonteeltaan hurjastelevia ja tuhlaavaisia, joten perhe joutui täydelliseen häviöön tämän vuosisadan alussa erään pelaajan takia. Ei jäänyt muuta kuin muutamia tynnyrinaloja maata ja kahdensadan vuotinen herraskartano, joka myöskin oli yli arvonsa kiinnitetty. Sen viimeisellä omistajalla oli siinä kurja toimeentulo, viettäen ylimyksellisen kerjäläisen surkeaa elämää. Hänen ainoa poikansa, minun isäpuoleni, joka kuitenkin huomasi, että hänen oli mukautuminen näihin oloihin, sai lainan eräältä sukulaiselta lukiakseen lääkäriksi, ja, suoritettuaan tutkintonsa, matkusti hän Calcuttaan, jossa hän taitavuudellaan lääkärinä ja lujalla luonteellaan pian saavutti mainetta. Pikastuksissaan varkauksista, jotka tapahtuivat hänen talossaan, pieksi hän kuoliaaksi erään palvelioistaan ja pelastui hädin tuskin kuoleman rangaistuksesta. Hän vietti kumminkin monta vuotta vankeudessa ja palasi, vapauden saatuaan, synkkänä ja pettyneenä, takaisin Englantiin.
Indiassa ollessaan nai tohtori Roylott äitini, rouva Stonerin, Bengalialaisen ratsuväen kenraalin Stonerin nuoren lesken. Sisareni Julia ja minä olimme kaksoiset ja ainoastaan kahden vuoden vanhat kun äitimme joutui naimisiin. Hänellä oli jommoinenkin omaisuus, josta tulot nousivat 1,000 puntaan vuodessa. Testamentissaan määräsi hän koko tämän omaisuuden tohtori Roylettille niin kauvaksi kun me asuisimme hänen luonaan, mutta naimisiin mentyämme tulisi meille määrätty summa vuosittain.
Vähän Englantiin tulomme jälestä kuoli äitini – hän sai loppunsa kahdeksan vuotta sitten eräässä rautatieonnettomuudessa lähellä Creveä. Tohtori Roylott luopui silloin yrityksestään saada sairaita hoidettavakseen ja vei meidät kanssaan asumaan kototaloonsa Stooke Maaraniin. Rahat, jotka äidiltämme olivat jääneet, riittivät täydellisesti kaikkiin tarpeisiimme, eikä onnellamme näyttänyt olevan minkäänlaisia esteitä.
Mutta levottomuutta herättävä muutos tapahtui tähän aikaan isäpuolessamme. Sen sijaan, että olisi tehnyt tuttavuutta naapurien kanssa ja käynyt vierailemassa heidän luonaan, jotka ensin olivat olleet iloisia nähdessään muutaman Roylottin perheestä taas vanhassa kototalossaan, sulkeutui hän huoneesensa eikä käynyt koskaan ulkona, paitsi riidelläkseen jonkun tapaamansa henkilön kanssa. Pikainen luonne, joka vivahtaa hulluuteen, on perinnöllinen perheen miespuolisissa jäsenissä ja minä luulen, että sitä on pahentanut hänen pitkällinen olonsa lämpöisissä maissa. Sarja hävästysjuttuja tapahtui, joista kaksi päättyi oikeudessa. Lopuksi rupesi kansa pakenemaan häntä, sillä hän on tavattomasti voimakas mies ja täydellisesti kykenemätön hillitsemään rajaa luonnettaan.
Viime viikolla heitti hän kylän sepän sillan käsipuun yli jokeen, ja ainoastaan antamalla kaikki rahat, mitä voin hankkia, sain estetyksi julkisen häväistysjutun. Hänellä ei ollut muita ystäviä kuin kierteleviä mustalaisia, ja hänellä oli tapana antaa näitten maankiertelijäin asettaa leirinsä sille muutamalle tynnyrinalalle maata, joka rikkaruohojen ja pensasten peittämänä oli jälellä entisestä perheomaisuudesta. Korvaukseksi tästä hyväntahtoisuudestansa käytti hän hyväkseen heidän vierasvaraisuuttaan ja kierteli heidän kanssaan usein viikottain. Häntä suuresti miellyttivät Intialaiset eläimet, joita muuan Intiassa oleva ystävä hänelle lähettää ja juuri nyt on hänellä villikissa ja apina, jotka vapaasti vaeltavat sinne tänne hänen tiluksillaan ja näitä kyläläiset pelkäävät yhtä paljon kuin niiden herraakin.
Tästä voitte ymmärtää, ettei sisar raukallani Julialla ollut suurta iloa elämästä. Palvelijat eivät viihtyneet meillä ja kauan aikaa toimitimme itse taloudelliset askareemme. Hän oli kuollessaan ainoastaan 30 vuotias ja kuitenkin olivat hänen hiuksensa alkaneet vaaleta niinkuin minunkin”.
”Sisarenne on siis kuollut?”
”Hän kuoli kaksi vuotta sitten ja juuri hänen kuolemastansa oli aikomukseni puhua kanssanne. Te voitte ymmärtää, että kun elimme tällaista sulkeutunutta elämää, jota olen kuvaillut, ei ollut minkäänlaista toivoa tavata vertaisiamme ja ikäisiämme henkilöitä. Meillä on kuitenkin täti, äitimme naimaton sisar, neiti Honoria Westsehail, joka asuu lähellä Horrovia, ja silloin tällöin saimme luvan matkustaa lyhyeksi aikaa hänen luokseen. Julia vietti kaksi vuotta sitten Joulua siellä ja tuli ensin tuttavuuteen ja sitten kihloihin erään meriväessä olevan majuurin kanssa. Sisareni kotiintultua kerrottiin isäpuolelleni tämä kihlaus, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, mutta neljätoista vuorokautta ennen määrättyä hääpäivää, sattui se hirvittävä tapaus, joka ryösti minulta ainoan tukeni ja seurani”.
Holmes, joka tähän asti oli istunut tuolissa selkäkenossa ummistetuin silmin, pää tyynyihin painuneena, aukasi nyt puoleksi silmäluomensa ja katsoi kertojattareen.
”Olkaa hyvä ja koittakaa olla niin tarkka kuin mahdollista kaikissa yksityisseikoissa”, sanoi hän.
”Minulle on helppoa olla tarkka, sillä jokainen pieninkin asia tältä hirvittävältä ajalta on ainaiseksi mieleeni painunut. Talo on, niinkuin jo ennen olen kertonut, hyvin vanha, ja ainoastaan yhdessä sivurakennuksessa asutaan nykyjään. Makuuhuoneet siinä sijaitsevat alakerrassa ja asuinhuoneet keski-osassa. Näistä makuuhuoneista oli ensimmäinen tohtori Roylottin, toinen sisareni ja kolmas minun, eikä niiden välillä ollut minkäänlaista yhteyttä, mutta kaikista johtaa ovi samaan käytävään. Onko kertomukseni tarpeeksi selvä?”
”Täydellisesti”.
”Akkunat näissä huoneissa ovat puutarhaan päin. Tohtori Roylott meni tänä kauheana iltana varhain huoneeseensa, mutta me tiesimme ettei hän asettaunut levolle, sillä sisartani vaivasi niitten väkeväin Intialaisten sikaarien haju, joita hän tavallisesti poltti. Hän jätti sen tähden huoneensa ja tuli luokseni, ja me juttelimme hetken hänen tulevista häistänsä. Yhdentoista aikana nousi hän mennäkseen, mutta pysähtyi ovessa ja kääntyi minuun.
”Helena”, sanoi hän, ”oletko kuullut kenenkään yösydännä viheltävän?”
”En koskaan”, vastasin minä.
”Mutta ehkä sinä mahdollisesti vihellät unissasi?”
”En varmaankaan. Kuinka niin?”
”Siksi, että viime öinä olen kolmen seuduissa aamulla kuullut hiljaisen, selvän vihellyksen. Minä nukun hyvin keveästi ja olen aina herännyt siitä. Mahdoton on minun sanoa mistä se kuuluu, enkä läheisestä huoneesta tahi myöskin puutarhasta. Ajattelin, että olisi hyvä kysyä, josko sinä olet sitä kuullut”.
”En suinkaan. Ehkä on se joku noista ilkeistä mustalaisista kedolla”.
”Luultavasti, mutta ihmeteltävää on, ettet sinä ole sitä kuullut, jos se kuuluisi kedolta”.
”Kyllä, mutta minä nukun raskaammin kuin sinä”.
”Luultavasti ei sillä ole mitään merkitystä”, sanoi hän hymyillen ja sulki oveni. Hetken perästä kuulin minä hänen lukitsevan ovensa.
”Teillä oli siis aina tapana lukita ovenne yöksi”, sanoi Holmes.
”Aina”.
”Minkä vuoksi?”
”Luulen jo maininneeni, että tohtorilla oli villikissa ja apina talossa. Ei tuntunut turvalliselta ellei ovet olleet lukitut”.
”Ymmärrän. Olkaa hyvä ja kertokaa edelleen”.
”Minä en voinut nukkua sinä yönä. Joku sanomaton aavistus kohta tapahtuvasta onnettomuudesta valtasi minut. Niinkuin muistatte, olimme me kaksoiset ja tiedätte myös kuinka hellät siteet kahta niin lähisukuista sielua yhdistävät. Oli myrskyinen yö, tuuli ulvoi ulkona ja sade pieksi akkunoihin. Äkkiä kuului tuulen ulvonnan kera pelästyneen naisen kauhea hätähuuto. Tunsin sen sisareni ääneksi, kavahdin vuoteeltani, heitin saalin hartioilleni ja juoksin käytävään. Oven juuri avattuani kuulin semmoisen vihellyksen, josta sisareni oli kertonut ja kohta sen jälkeen helähtävän äänen, jommoisen putoava rautaesine synnyttää. Juostessani käytävään aukeni sisareni huoneen ovi ja kääntyi verkalleen saranoillaan. Minä tuijotin säikähtyneenä siihen, tietämättä mitä saisin nähdä. Lampun valossa näin minä sisareni ovella, kalman kalpeana kauhusta. Kätensä hapuilivat apua ja ruumiinsa horjui edestakaisin kuten juopuneen. Minä juoksin hänen luokseen, tarttuakseni häneen, mutta siinä silmänräpäyksessä pettivät hänen polvensa ja hän kaatui laattialle. Hän kiemurteli kuten kauheassa tuskassa ja hänen jäsenensä koukistuivat suonenvedontapaisesti. Ensin luulin minä, että hän ei tuntenut minua, mutta kun minä kumarruin hänen puoleensa, kirkasi hän äänellä, jota en koskaan voi unohtaa. ”Oi Jumalani Helena. Se oli nauha. Kirjava nauha!”
”Näytti siltä kun hän olisi tahtonut puhua enemmänkin ja hän osoitti sormellaan ilmaan tohtorin huonetta kohti, mutta uusi suonenvedon kohtaus esti hänet puhumasta. Minä kavahdin ylös, huutaen kovasti isäpuoltani ja näin hänen tulevaa huoneestaan yönutussaan. Isäpuoleni tultua oli sisareni jo tunnoton ja vaikka hän kostutti hänen huuliaan konjakilla sekä lähetti noutamaan kylästä lääkäriä, olivat kaikki kokeet turhia, sillä hän heikkoni heikkonemistaan ja kuoli, tulematta enään tuntoihinsa. Tämmöinen oli rakkaan sisareni kauhea loppu”.
”Odottakaa hetkinen”, sanoi Holmes. ”Kuulitteko varmaan tuon vihellyksen ja metallin helinän? Voisitteko sen valallanne vakuuttaa?”
”Samaa kysyi tuomari minulta poliisitutkinnossa. Semmoinen varma tunne on jäänyt mieleeni, vaikka olenhan voinut erehtyä hälinän, myrskyä ja vanhan rakennuksen ryskeen takia”.
”Oliko sisarenne vaatteissaan?”
”Ei, hän oli yöpuvussaan. Oikeassa kädessä oli hänellä puoleksi palanut tulitikku ja vasemmassa tulitikkulaatikko”.
”Tämä todistaa, että hän oli sytyttänyt tulitikun ja katsellut ympärilleen kun hän säikähtyi”, sanoi Holmes. ”Se on tärkeää. Mitä poliisi päätti tästä?”
”Poliisi tutki asiaa perinpohjaisesti, sillä tohtori Roylottin vastenmielinen luonne oli hyvin tunnettu seudulla, mutta mahdotonta oli löytää mitään tyydyttävää kuoleman syytä. Todistuksestani kävi selville, että ovi oli sisäpuolelta suljettu ja akkunoita suojasivat vanhanaikaiset luukut leveine rautakiskoineen, jotka ruuveilla joka ilta kiinnitettiin. Seinät ja lattiat tutkittiin huolellisesti, eikä niissä huomattu mitään epäiltävää. Uunin suu on leveä, mutta varustettu neljästä rautaristikosta tehdyllä ristikolla. Varma siis on, että sisareni oli yksin kun kuolema hänet kohtasi. Sitä paitse ei ollut mitään väkivallan merkkiä hänen ruumiissaan”.
”Entäs myrkkyä sitten?”
”Lääkärit tutkivat hänet, löytämättä mitään”.
”Minkä te sitten luulette syyksi tämän onnettoman naisen kuolemaan?”
”Minä puolestani luulen, että hän kuoli säikähdyksestä johtuvasta hermojen väristyksestä, mutta mikä hänet niin säikäytti, on minun mahdoton arvata”.
”Oliko kedolla tähän aikaan mustalaisia?”
”Kyllä, niitä oli melkein aina siellä”.
”Mitä ajattelette hänen tarkoittaneen nauhalla, – kirjavalla nauhalla?”
”Joskus olen luullut, että hän houraili, toisinaan taas hänen tarkoittaneen jotain sidettä eli yhteyttä ihmisten kesken, ehkäpä juuri kedolla olevain mustalaisten. En tiedä, eiköhän heidän täplikkäät huivinsa, joita he käyttivät, ole voineet antaa aihetta noihin kummallisiin sanoihin”.
Holmes puisti päätään, näöltään hyvin tyytymättömänä näihin olettamisiin.
”Olemme joutuneet hämärän asian kanssa tekemisiin”, sanoi hän. ”Olkaa hyvä ja jatkakaa kertomustanne”.
”Kaksi vuotta on kulunut siitä, ja elämäni on ollut yhä yksitoikkoisempaa tähän saakka. Kuukausi sitten kosi minua eräs vanha rakas ystävä, jonka jo monena vuotena olen tuntenut. Nimensä on Armitage – Percy Armitage, Readingin lähellä sijaitsevan Cranevater’in omistajan herra Armitagen nuorempi poika. Isäpuoleni ei estänyt sitä, ja päätettiin, että häämme vietettäisiin keväimen kuluessa. Kaksi päivää sitten alotettiin muutamia korjauksia rakennuksen länsiosassa ja useita reikiä on sentähden murrettu minun makuuhuoneeni seinään, jotta olin pakoitettu muuttamaan siihen huoneeseen, missä sisareni kuoli sekä nukkumaan hänen sängyssään. Voitte arvata kauhistukseni kun minä eilen illalla, unettomana, venyin vuoteellani ja ajattelin hänen kauheaa kohtaloaan, äkkiä yön hiljaisuudessa kuulin hiljaisen vihellyksen, jonka hänkin oli kuullut ennen kuolemaansa. Minä hypähdin sängystä ja sytytin lampun, kuitenkaan mitään näkemättä huoneessa. Olin niin liikutettu etten enään voinut nukkua, jonka vuoksi pukeuduin ja niinpian kun päivä koitti, hiivin ulos. Kruunu nimisestä ravintolasta, joka on meitä vastapäätä, sain minä kiesit ja ajoin Leatherhead asemalle. Sieltä tulin, tänne etsimään teitä, pyytääkseni apuanne ja neuvoanne”.
”Te olette menetelleet aivan oikein, mutta oletteko myös kertoneet kaikki”, sanoi ystäväni.
”Olen kyllä”.
”Ette ole, neiti Stoner. Te koitatte säästää isäpuoltanne”.
”Mitä te sillä tarkoitatte?”
Vastaukseksi paljasti Holmes hänen pitsien peittämän kätensä, joka oli hänen polvellaan. Neljän sormen ja peukalon muodostamat pienet tummat pilkut näkyivät valkoisessa ihossa.
”Teitä on pidetty pahasti”, sanoi Holmes.
Neiti Stoner punastui ja peitti jälleen vahingoitetun kalvosensa.
”Hän on kova mies”, sanoi hän, ”tuskin hän tietääkään omia voimiaan”.
Hetken hiljaisuus seurasi nyt, jolla aikaa Holmes tuijotti, pää käsiin vaipuneena, tuleen, joka ratisten paloi uunissa.
”Vaikea asia tämä”, sanoi hän viimein. ”On tuhansia seikkoja, jotka tahtoisin tietää, ennenkuin päätän, miten menettelen. Mutta me emme saa hetkeäkään kadottaa. Jos me tänä päivänä tulisimme Stoke Moran’iin, olisiko meille silloin mahdollista saada nähdä nuo huoneet, isäpuolenne tietämättä?”
”Se kyllä voisi käydä päinsä, sillä hän aikoi tänä päivänä mennä kaupunkiin tärkeitten asioitten tähden. Luultava on, että hän siellä viipyy koko päivän, eikä silloin ole ketään teitä häiritsemässä. Meillä tosin on nyt emännöitsijä, mutta hän on vanha ja lapsellinen, joten helposti voin saada hänen pois tieltä”.
”Hyvä. Onko sinulla mitään vastaan tätä retkeä, Watson?”
”Ei suinkaan”.
”Siis tulemme molemmat. Mitä te nyt aijotte toimia?”
”Minulla on pari asiaa toimitettavana kun jo kerran olen kaupungissa, mutta minä matkustan kotiini kahdentoista aikana lähtevällä junalla, ollakseni siellä teidän tullessanne”.
”Voitte odottaa meitä heti jälkeenpuolenpäivän. Minun on myöskin toimitettava muutamia pikku asioita. Ettekö voisi syödä aamiaista kanssamme?”
”Kiitos, en. Minun täytyy lähteä nyt. Tuntuu jo paljon helpommalta kun olen puhunut teille asiani. Minä odotan siis teitä heti jälkeen puolisten”. Hän peitti kasvonsa mustalla hunnullaan ja lähti huoneesta.
”Mitäs tästä arvelet, Watson?” kysyi Holmes, heittäytyen selkäkenoon tuolilla.
”Minusta näyttää tämä asia erittäin hämärältä ja epämiellyttävältä”.
”Hämärä se on ja epämiellyttävä myöskin”.
”Mutta jos neiti Stoner on oikeassa sanoessaan, ettei seinissä, laattiassa, ovessa, akkunoissa ja uunissa ole mitään epäiltävää, on niiden kautta sisäänpääsy mahdoton ja silloinhan on myöskin epailemätöntä että hänen sisarensa on täytynyt olla yksinänsä kun kuolema niin salaperäisellä tavalla kohtasi hänet”.
”Mitä sitten nuo öiset vihellykset ja kuolevan naisen kummalliset sanat merkitsevät”.
”Mahdoton on minun sitä ymmärtää”.
”Mutta jos ottaa huomioon nuo öiset vihellykset, seuduilla oleskelevan mustalaisjoukon, jonka kanssa tuo vanha tohtori seurustelee, sen seikan, että tohtorilla olisi hyötyä tytärpuolensa avioliiton ehkäisemisestä, kuolevan viittaukset nauhaan ja lopuksi sen seikan, että neiti Stoner kuuli metallin helinän, joka voi syntyä akkunoita kiinni pitävien rautakiskojen putoamisesta paikoilleen, on syytä luulla, että olemme salaisuuden jäljillä”.
”Mitähän nuo mustalaiset tekivät?”
”En voi ymmärtää”, sanoi Holmes.
”Minä epäilen kuitenkin tämän teorian pätevyyttä”.
”Niin teen minäkin. Sen tähden on meidän juuri käytävä Stoke Moranissa tänä päivänä. Minä tahdon nähdä jos näillä vastaväitteillä on merkitystä eli ei. Mutta mitä taivaan tähden tämä merkitsee!”
Tämä Holmes’en huudahtus johtui siitä, että ovi huoneeseemme reväistiin auki ja tavattoman vankan näköinen mies astui sisään. Pukunsa suhteen vivahti hän sekä lääkäriin että maamieheen. Hänellä oli musta korkea hattu, pitkä hännystakki, pitkävartiset ratsusaappaat ja kädessään heilutti hän ruoskaa. Hän oli niin pitkä, että hattunsa koski ovenpäälliseen ja leveät hartionsa näyttivät täyttävän koko oven. Hänen suurissa, tuhansien ryppyjen peittämissä ja auringon paahtamissa kasvoissaan kuvautuivat kaikki intohimot. Hän silmäili toisesta toiseen meistä ja syvälle painuneet verestävät silmänsä sekä terävä kyömynenänsä tekivät hänen vanhan, vihaisen petolinnun näköiseksi.
”Kumpi teistä on Holmes?” kysyi tämä ihmeellinen ilmiö.
”Se on minun nimeni. Mikä teidän on?” sanoi ystäväni tyyneesti.
”Minä olen tohtori Grimesby Roylott, Stoke Moranista”.
”Todellako”, sanoi Holmes ystävällisesti. ”Tehkää hyvin ja istukaa”.
”Sitä en tee. Tytärpuoleni on ollut täällä. Minä olen seuraillut häntä. Mitä hän on puhunut teille?”
”On jotensakin kylmä tämän vuodenajan ilmaksi”, sanoi Holmes.
”Mitä hän on puhunut teille”, karjasi vanhus raivostuneena.
”Mutta olen kuullut, että krukuskukat kuitenkin näyttävät lupaavilta”, jatkoi Holmes tyyneesti.
”Vai niin, ettekö tahdo vastata”, sanoi mies ja astui askeleen eteenpäin heiluttaen ruoskaansa. ”Kyllä tunnen teidät. Olen kuullut puhuttavan teistä ennenkin, te konna. Te olette Holmes, joka aina sekaannutte toisten asioihin”.
Ystäväni hymyili.
”Holmes, vakoilija!”
Holmes nauroi sydämmellisesti.
”Teidän keskustelutapanne on erittäin huvittavaa. Kun lähdette niin olkaa hyvä ja sulkekaa ovi, sillä täällä käypi kauhea veto”.
”Kun olen sanonut sanottavani, niin menen kyllä. Älkää sekaantuko minun tehtäviini. Minä tiedän että neiti Stoner on ollut täällä – minä olen seuraillut häntä. Ei ole hyvä minua vastustella. Katsokaa tänne!” Hän meni uunin luo, otti kohennusraudan ja taivutti sen vahvoilla, ruskeilla käsillään.
”Varokaa itseänne joutumasta minun kanssani tekemisiin”, ärjäsi hän ja viskasi samassa taivutetun kohennusraudan laattialle ja riensi ulos.
”Näyttää olevan miellyttävä henkilö”, sanoi Holmes nauraen. ”Minä en suinkaan ole niin vankkaruumiinen kuin hän, mutta jos hän olisi odottanut hiukan, olisin näyttänyt hänelle etteivät minunkaan kourani ole hänen kouriaan huonommat”. – Näin sanoen, otti hän kohennusraudan ja oikasi sen yhdellä ainoalla voimakkaalla tempauksella.
”Mikä hävyttömyys, verrata minua valtion salapoliisiin. Tämä kohtaus tekee tutkimuksemme yhä huvittavammaksi. Toivon ainoastaan, ettei pieni ystävämme saisi kärsiä varomattomuudestansa, antamalla tuon jättiläisen saada selkoa hankkeistaan. Nyt Watson syömme aamiaisen ja sitten menen minä holhoustoimistoon hankkimaan muutamia tietoja, joiden luulen auttavan meitä tässä asiassa”.
Kello oli lähes yksi, kun Sherlock Holmes palasi kävelyltään.
Kädessä oli hänellä sininen paperi, joka oli täynnä muistiinpanoja ja numeroita.
”Minä olen nähnyt kuolleen vaimon testamentin”, sanoi hän. ”Tietääkseni testamentin oikean merkityksen, täytyi minun ottaa selko omaisuuden nykyisestä arvosta. Vaimon kuollessa oli koko tulo 1,100 puntaa, mutta on nyt, maantuotteiden hintain alennuksen vuoksi, ainoastaan 750 puntaa vuodessa. Tytärten joutuessa naimisiin, tulevat he kumpikin saamaan 250 puntaa vuodessa. Selvä on, että jos molemmat tyttäret olisivat joutuneet naimisiin, olisi isäpuolelle jäänyt ainoastaan mitätön toimeentulo ja jo toisenkin naiminen olisi tuntuvasti vähentänyt hänen tulojaan. Tämän aamun työ ei ole ollut turhaa, sillä siitä kävi selville, että isäpuolella on kyllin syytä estellä tytärpuolensa naimista. Ja nyt Watson, ei ole meillä miettimisen aikaa, sillä asia on vakava, erittäinkin jos vanhus on saanut vihiä siitä, että aijomme puuttua hänen asioihinsa. Jos olet valmis, otamme vaunut ja ajamme Waterloon asemalle. Toivon myöskin, että pistät revolverin taskuusi, silla se on erinomainen kalu semmoista herraa varten joka taivuttelee kohennusrautoja. En luule muuta tarvitsevamme kuin sen ja hammasharjan”.
Asemalta pääsimme heti Leatherhead’iin, jossa läheltä ravintolaa vuokrasimme ajopelin ja ajoimme neljä eli viisi penikulmaa Surreyn kauniita teitä. Päivä oli erinomaisen ihana. Aurinko paistoi kirkkaasti, muutamia hattaroita ajelehti taivaalla, ensimmäiset viheriät lehdet olivat juuri puhkeamaisillaan puihin ja pensaisiin ja miellyttävä tuoksu täytti ilman. Lupaavan keväimen ja vakavan, hankkeella olevan tutkimuksemme välillä oleva vastakohta teki niin ihmeellisen vaikutuksen minuun. Ystäväni istui ajurin vieressä, kädet ristissä rinnalla, hattu silmillä, pää rintaan painuneena ja ajatuksiinsa vaipuneena. Äkkiä kääntyi hän minuun, taputti minua olkapäälle ja osotti sormellaan niittyjen yli.
”Katsopa tuonne”, sanoi hän.
Vanha puisto näkyi edessämme pienellä kukkulalla ja sen huipulla, missä puut olivat tiheimmässä, oli vanha herrastalo harmaine päätyineen ja suippuisine kattoineen.
”Stoke Moran’ko ?” kysyi hän.
”Niin, se on tohtori Grimesby Roylottin talo”, vastasi ajuri.
”Sitä korjataan parhaallaan ja juuri sen vuoksi aijomme sinne”.
”Tuolla on kylä”, sanoi ajuri ja osoitti taloryhmää vasemmalla, ”mutta jos aijotte herrastaloon, on lyhempi mennä porrasta aidan yli ja sitten niittyjen poikki vievää polkua. Tuolla näette polun, jota myöten nainen kulkee”.
”Luulen että se on neiti Stoner”, sanoi Holmes varjostaen silmään. ”Ehkäpä on paras seurata neuvoanne”.
Me nousimme kieseistä, maksoimme kyydin ja ajuri palasi Leatherheadiin.
”Luulin olevan parasta uskottaa ajurille, että olimme arkitehtejä ja tulimme tänne asioissa; se kyllä saa hänen vaikenemaan. Hyvää päivää, neiti Stoner, kuten näette, olemme pitäneet sanamme”.
Nainen, joka aamulla oli etsinyt meitä, kiiruhti nyt luoksemme, näöltään iloisena tavatessaan meitä.
”Minä olen niin hartaasti odottanut teitä”, sanoi hän tervehtien. ”Kaikki on hyvin, tohtori Roylott on mennyt kaupunkiin, eikä luultavasti palaa sieltä ennen iltaa”.
”Meillä on ollut kunnia tutustua tohtoriin”, sanoi Holmes ja selitti muutamin sanoin kohtauksen. Neiti Stoner kalpeni.
”Hyvä Jumala, hän on siis seuraillut minua”.
”Siltä näyttää”.
”Hän on niin viekas, etten tiedä milloin voisin olla levollinen. Mitä sanoo hän kotiin tultuaan?”
”Hän saa olla varoillaan, ettei joku vielä viekkaampi häntä seuraile. Teidän on sulkeuduttava huoneeseenne iltasella ja jos hän aikoo tehdä väkivaltaa, viemme me teidät tätinne luo Harroviin. Nyt on meidän käytettävä aikaa toimimiseen, olkaa siis hyvä ja näyttäkää meille huoneet, joita meidän on tutkittava”.
Rakennus oli harmaasta kivestä ja sen keskiosa sivuosia korkeampi. Toisessa sivuosassa oli lautoja naulattu särkyneihin akkunoihin ja katto, joka oli osaksi sisään pudonnut, täydensi tätä hävityksen kuvaa. Keskiosa oli paremmassa kunnossa, mutta verhot oikeanpuolimmaisen sivuosan akkunoissa ja piipuista nouseva sininen savu, osoittivat että perhe asui tässä osassa. Rakennustelineitä oli pystytetty päätyä vasten ja joukko kiviä oli murrettu seinästä, mutta työmiehiä ei näkynyt taloon tullessamme. Holmes kulki verkalleen muutamia kertoja edestakaisin huonosti hoidetulla nurmikolla, tarkasti tutkien akkunoitten ulkopuolta.
”Tämä on teidän makuuhuoneenne akkuna, keskiakkuna sisarenne huoneen ja tuo, joka on lähinnä päärakennusta, tohtori Roylottin huoneen”.
”Aivan niin. Mutta nyt nukun minä keskimmäisessä huoneessa”.
”Varmaankin korjausten vuoksi. Mutta sanokaapa, tarvitseeko tuo seinä korjausta”.
”Ei varmaankaan, vaan se näyttää olevan tekosyy, jolla koitetaan saada minua muuttamaan toiseen huoneeseen”.
”Se ei ole mahdotonta. Toisella puolella tätä kapeaa sivurakennusta on käytävä, johon näiden kolmen huoneen ovet avautuvat. Varmaan siinäkin on akkunat?”
”Kyllä, mutta niin pienet, että niistä on mahdoton sisälle päästä”.
”Kun te molemmat lukitsitte ovenne yöksi, oli huoneisiin tietysti mahdoton tulla siltä puolelta. Olkaa nyt hyvä ja menkää huoneesenne sekä sulkekaa huolellisesti akkunaluukut”.
Neiti Stoner teki käskyn mukaan ja Holmes koetti, huolellisen tutkimuksen jälkeen, kaikin tavoin avata akkunaluukkuja, mutta menestyksettä. Ei rakoakaan löytynyt, johon olisi voinut pistää veitsen terän nostaakseen rautakiskoja. Sitten tarkasti hän saranat suurennuslasilla, mutta ne olivat vahvasta raudasta ja hyvin kiinnitetyt puuhun.
”Hm”, arveli hän hieroen leukaansa, ”minun edellyttämisilläni näkyy olevan vaikeutensa. Nyt katsomme, josko sisäpuolelta saadaan mitään valaistusta asiaan”.
Pienen oven kautta tultiin valkeaksi maalattuun käytävään, johon kolmen makuuhuoneen ovet avaantuivat. Holmes ei tutkinutkaan kolmatta huonetta ja me menimme sentähden heti toiseen, jossa neiti Stoner nyt asui, ja jossa hänen sisarensa oli kuollut. Se oli pieni ja matala, mutta kodikas huone, suurella avonaisella uunilla, jommoisia tavallisesti on vanhoissa herrastaloissa maalla. Ruskea piironki oli eräässä nurkassa ja kapea, valkoinen sänky, valkoisine verhoineen toisessa. Vasemmalla akkunasta oli vaatetuspöytä, nämät kapineet, ynnä kaksi pientä tuolia, olivat huoneen ainoa kalusto. Keskilaattialla oli neliskulmainen matto. Laattiapalkit ja laudoitus seinillä olivat madonsyömästä tammesta, jotka olivat niin vanhat ja kuluneet, että näyttivät rakennuksen ikuisilta. Holmes asetti tuolin nurkkaan ja istuutui puhumatonna sille, silmäillen tutkivin kitsein ympäriinsä, ylös ja alas, tutkien huoneen kaikkia osia.
”Minne johtaa tuo soittokello”, kysyi hän lopuksi ja osoitti vahvaa kellonvedintä, joka riippui niin alhaalla, että sen päässä oleva tupsu koski päänaluseen sängyssä.
”Se johtaa emännöitsijän huoneeseen”.
”Se näyttää uudemmalta kuin toiset esineet”.
”Pari vuotta sitten se laitettiin”.
”Ehkä se laitettiin sisarenne pyynnöstä”.
”Ei, minä en kuullut hänen koskaan sitä käyttävän. Tapanamme oli aina itse noutaa tarpeemme”.
”Tuon kauniin kellonvetimen asettaminen tänne näyttää minusta jotensakin tarpeettomalta. Jos te suvaitsette odottaa hiukan, tutkin laattian”. Hän ryömi nopeasti sinne tänne laattialla suurennuslasi kädessä, tutkien laattian rakoja. Tämän tehtyään tutki hän samoin seinien laudoitusta. Lopuksi meni hän sängyn luo katsellen sitä tarkasti, jonka jälkeen hän silmäili seiniä ylhäältä alas. Sitten tarttui hän kellonvetimeen ja vetäsi sitä voimakkaasti.
”Ei, katsokaapa vaan, tämähän on ainoastaan näön vuoksi!”
”Eikö se soi?”
”Se ei ole edes yhteydessä johdon kanssa. Tämäpä on ihmeellistä. Nyt voitte nähdä, että se ainoastaan on kiinnitetty koukkuun tuon pienen venttiiliaukon yläpuolella”.
”Miten kummallista, ja tuota en ole ennen huomannut”.
”Omituista”, mutisi Holmes vetäen kellon vedintä. ”Tässä huoneessa on pari omituista kohtaa. Ajatelkaa esimerkiksi, millainen tyhmyri rakennusmestari on ollut, joka avaa venttiiliä toiseen huoneeseen, kun hän samalla vaivalla olisi voinut avata sen suorastaan ulkoilmaan”.
”Se näyttää myöskin jotenkin uudelta”, sanoi neiti Stoner.
”Tehtiinkö se samalla kertaa, kun kellonjohtokin”, kysyi Holmes.
”Kyllä, useita pikku korjauksia tehtiin silloin”.
”Näyttävät olleen hyvin omituisia – valekellonvetimiä ja valeventtiilejä. – Luvallanne, neiti, jatkamme nyt tutkimuksiamme sisimmäisessä huoneessa”.
Tohtori Roylottin huone oli tytärpuoltensa huoneita suurempi, mutta yhtä yksinkertaisesti kalustettu. Telttasänky, pieni, puinen kirjahylly, täynnä teknillisiä kirjoja, nojatuoli sängyn vieressä, pyöreä pöytä ja suuri tulenkestävä kassakaappi, olivat huoneen koko kalusto.
Holmes käveli ympäri huonetta tarkastellen joka esinettä huolellisesti.
”Mitäs täällä on”, sanoi hän koputtaen kaappia.
”Isäpuoleni asiapapereita”.
”Oletteko siis nähneet sen auki?”
”Ainoastaan kerran joku vuosi sitten. Muistaakseni oli se täynnä papereita”.
”Luuletteko, että siellä mahdollisesti voisi olla kissa?”
”En, mikä ihmeellinen ajatus”.
”Mutta katsokaapa tätä”. Hän otti kaapin päältä maitoteevadin.
”Meillä tosin ei ole kissaa, mutta intialainen villikissa ja apina, josta olen maininnut”.
”Aivan niin. No niin, villikissa ja tavallinen kissa käyvät melkein samasta, mutta luulen kuitenkin, ettei tuommoinen pieni teevadillinen maitoa kauankaan riitä sille. On vieläkin eräs asia josta minun on selko saatava”. Hän kumartui tutkimaan tuolin istuinta suurimmalla tarkkuudella.
”Suuri kiitos, nyt se on tehty”, sanoi hän nousten ja pisti suurennuslasin taskuunsa.
”Helei, tämä on jotain jännittävää”.
Esine, jonka hän oli löytänyt, oli pieni koiranruoska. Siima oli kuitenkin solmettu surmasilmukaksi.
”Mitäs tästä luulet, Watson?”
”Se on tavallinen ruoska. Mutta – mutta en tiedä miksi siinä täytyy olla silmukka”.
”Se ei liene aivan tavallista vai kuinka. Niin, niin, maailma, jossa elämme on paha ja kun lahjakas mies käyttää neroaan miettiäkseen rikoksia, on hän pahempi kuin kukaan muu. – Luulen nähneeni tarpeeksi nyt, neiti Stoner ja luvallanne menemme puutarhaan”.
En ole koskaan nähnyt ystäväni muotoa totisempana ja hänen otsaansa synkempänä kuin silloin, kun hän jätti tutkimuspaikkansa. Kävelimme useita kertoja edestakaisin nurmikolla, mutta ei kumpikaan meistä tahtonut häiritä häntä, ennenkuin hän itse heräsi ajatuksistaan.
”Se on tärkeää, neiti, että te kaikissa suhteissa ehdottomasti seuraatte neuvoani”.
”Varmaan olen niin tekevä”.
”Epäilyksiin ei ole aikaa, sillä asia on liian vakava. Tottelevaisuudestanne riippuu ehkä elämänne”.
”Kaikki minkä vaaditte, lupaan tehdä”.
”Ensiksikin täytyy sekä ystäväni että minun viettää yö teidän huoneessanne”. – Neiti Stoner ja minä katsoimme hämmästyneenä häneen.
”Niin, se on välttämätön. Sallikaa minun selittää asian. Varmaankin on tuo tuossa kylän ravintola”.
”Niin on, se on Kruunu nimeltään”.
”Hyvä, luuletteko että voi sieltä nähdä akkunanne?”
”Varmaankin”.
”Kun isäpuolenne tulee kotia, on teidän sulkeutuminen huoneeseenne tekosyyllä että teillä on pää kipeä. Kun kuulette hänen menneen levolle, on teidän aukaistava akkunaluukut ja pantava lamppu akkunaan merkiksi meille. Sitten on teidän mentävä hiljaa entiseen huoneeseenne vieden sinne mitä yöllä voitte tarvita. Luulen teidän voivan viettää yhden yön siellä, jos kohta sitä korjataankin”.
”Aivan helposti”.
”Loppu on teidän jätettävä meidän huostaamme”.
”Mitä sitte aijotte tehdä?”
”Me vietämme yön huoneessanne saadaksemme selkoa äänestä, joka teitä häiritsi”.
”Luulen, herra Holmes, että teillä jo on kaikki selvillä”, sanoi neiti Stoner pannen kätensä hänen käsivarsilleen.
”Mahdollisesti”.
”Sanokaa sitten Jumalan tähden mikä oli syynä sisareni kuolemaan”.
”Tahdon saada selvempiä näytteitä ennenkuin puhun”.
”Sanokaa kuitenkin senkään verran, josko olettamiseni että hän kuoli säikäyksestä seuraavaan hermojen väristykseen, on oikea”.
”Sitä en luule. Minä luulen syyn olleen enemmän aineellisen. Nyt on meidän jätettävä teidät neiti, sillä jos tohtori Roylott sattuisi tulemaan ja löytäisi meidät täältä, olisi matkamme turhaa. Hyvästi nyt, ja olkaa vaan oikein rohkea, niin voitte olla huoleton siitä, että me kohta kyllä poistamme ne vaarat, jotka uhkaavat teitä”.
Holmes’illa ja minulla ei ollut vaikeakaan saada makuu- ja etuhuoneen ”Kruunusta”. Huoneet sijaitsivat toisessa kerroksessa ja akkunoista voimme nähdä puistokujanteen suun ja asutun osan Stoke Moranista. Hämärässä näimme me tohtori Grimesby Roylottin ajavan ohitse ja hänen suuri, voimakas vartalonsa näytti vielä suuremmalta pienen kyytipojan rinnalla. Pojan oli vaikea avata raskasta rautahäkkiä ja me kuulimme tohtorin vihoissaan karjuvan hänelle käheällä äänellä, uhaten nyrkillään. Vaunut vierivät eteenpäin ja hetken kuluttua näimme puiden välistä vilkkuvan valon joka arvatenkin sytytettin jossakussa huoneista.
”Tiedätkö, Watson, minua arveluttaa ottaa sinut matkaan tänä iltana, silla siellä on varmaankin vaara tarjona”.
”Voinko olla miksikään hyödyksi?”
”Sinun siellä olo voi olla hyvinkin tarpeellinen”.
”Silloin tietysti lähden mukaasi”.
”Se oli hyvin sanottu”.
”Sinä puhut vaaroista. Nähtävästi olet huomannut enempi noissa huoneissa kuin minä”.
”En, mutta varmaankin olen tehnyt useampia johtopäätöksiä kuin sinä. Luullakseni näit sinä niissä saman kuin minäkin”.
”Minä en nähnyt muuta niinkään huomattavaa kuin kellonvetimen, jonka tarkoitusta en voi ymmärtää”.
”Entäs venttiili sitten?”
”Kyllä, mutta eihän tuollaisen pienen aukon oleminen kahden huoneen välillä ole mikään ihme. Sehän on niin pienikin, että tuskin rottakaan olisi voinut siitä kulkea”.
”Tiesin jo Stoke Moraniin lähtiessäkin että löydämme venttiilin”.
”Hyvä Holmes”.
”Tosi se on. Ehkä muistanet neiti Stoner’in kertoneen, että hänen sisarensa tunsi hajua tohtori Boylottin sikaarista. Se todisti heti, että joku yhteys täytyi olla noiden huoneiden välillä ja se voi olla ainoastaan hyvin pieni aukko, muuten olisi se huomattu poliisitutkinnossa. Minä oletin, että se oli venttiili”.
”Mutta mitä pahaa siitä voi olla?”
”On kuitenkin ihmeellinen tosiasioiden yhteensattuminen. Venttiili ja kellonvedin tehdään ja se joka nukkuu sängyssä, kuolee. Eikö sinustakin siltä näytä?”
”Minä en todellakaan huomaa mitään yhteyttä”.
”Etkö huomaa mitään eriskummallista sängyn suhteen?”
”En”.
”Se oli kiinnitetty laattiaan rautakiskoilla. Oletko ennen nähnyt sängyn olevan sillä tavalla kiinnitetyn?”
”Sisar ei voinut siirtää sänkyään. Sen täytyi aina olla samassa asemassa venttiiliin ja nuoraan, joksi kellonvedintä kyllä voi sanoa, koska se ei ollutkaan aijottu kellonvetimeksi”.
”Minä alan jo hiukan aavistaa mitä tarkoitat”, huudahdin minä. ”Me olemme juuri parhaaksi tulleet tänne, estääksemme kavalan ja hirveän rikoksen”.
”Viekkaan ja kavalan kylläkin. Kun lääkäri joutuu huonoille teille, on hän pahin kaikista rikoksellisista. Palmer ja Pritchard olivat ensimmäisiä ammatissaan, mutta minä luulen että tämä on vielä heitäkin rohkeampi. Toivon kuitenkin voivamme kilpailla hänen kanssaan viekkaudessa. Meillä on vielä ennenkuin tämä yö on kulunut, hirveyksiä kyllin, polttakaamme siis piippu tupakkaa rauhassa ja ajatelkaamme jotakin muuta niin kauan”.
Noin kello yhdeksän sammutettiin kaikki tulet herraa rakennuksessa. Kaksi tuntia kuluivat hitaasti, mutta määrälleen yksitoista loisti sieltä kirkas valo.
”Se on merkki meille”, sanoi Holmes hypäten seisaalleen, ”tuo tuli loistaa keskimmäisen huoneen akkunasta”.
Ravintolasta lähtiessämme selitti Holmes emännälle, että menemme erään tuttavan luo, jossa mahdollisesti viivymme aamuun asti. Hetkisen perästä olimme pimeällä tiellä ja kylmä tuuli puhalsi kasvoihimme. Kellertävä valo loisti pimeydessä ja johti meitä salaisella retkellämme. Puistoon pääsy ei ollut vaikea, sillä suuria aukkoja ammotti kaikkialla sitä ympäröivässä muurissa. Hapuilimme eteenpäin puiden välitse, menimme ruohikon yli ja olimme juuri kiipeämäisillämme akkunasta sisälle, kun ruman ja rujostuneen lapsen näköinen olento äkkiä juoksi laakeripensaasta, heittäytyi nurmikolle levitetyin käsin ja katosi hyppien yli nurmikon pimeyteen.
”Jumalani”, kuiskasin minä, ”näitkö sinä?”
Holmes pelästyi hiukan ja tarttui kovasti käsivarteeni kuiskaten korvaani:
”Hauskaa joukkoa tämä! Tuo oli apina”.
Olin unhottanut tohtorin kummalliset lemmikit. Hänellä oli myöskin villikissa, eikä siis olisi ollut mahdotonta saada se kimppuumme. Myönnän, että tunsin itseni levollisemmaksi kun, seuraten Holmesin esimerkkiä, riisuin kenkäni ja menin makuuhuoneesen.
Ystäväni sulki ikkunaluukut, nosti lampun pöydälle ja tarkasteli huonetta. Kaikki oli siinä järjestyksessä, missä sen päivällä olimme nähneet. Sitten hiipi hän luokseni ja kuiskasi niin hiljaan korvaani, että tuskin voin sanoja eroittaa:
”Pieninkin ääni on turmiollinen aikomuksillemme”.
Minä nyökäytin päätäni merkiksi, että olin kuullut.
”Meidän on istuttava pimeässä, sillä hän voisi nähdä valon venttiilistä”.
Minä nyökkäsin taasen.
”Älä vaan nuku, elämäsi voipi riippua valppaudestasi. Pidä pistooli valmiina jos tarvitsemme sitä. Minä istun sängyssä ja sinä tuolla tuolilla”.
Minä asetin pistoolin pöydän nurkalle.
Holmes oli tuonut mukanaan pitkän hoikan kepin, jonka hän asetti viereensä sänkyyn. Sen vieressä oli hänellä tulitikkulaatikko ja kynttiläpalanen. Sitten sammutti hän lampun ja me jäimme pimeyteen.
En milloinkaan voi unhoittaa pois tätä kamalaa valvontaa. Ei ääntä kuulunut, ei edes hengähdystäkään ja kumminkin tiesin minä, että ystäväni istui tuijottaen pimeyteen ainoastaan muutamia jalkoja minusta samassa hermostuneessa jännityksessä kuin minäkin. Akkunaluukut estivät jok’ainoan valosäteen huoneesen pääsemästä ja me kuulimme silloin tällöin yölintujen äänen sekä kerran ulkoa pitkäveteisen naa’unnan joka todisti tohtorin villikissan kuleksivan vapaana ympäri. Joka neljännestunti kuului etäältä kylän kirkon kellon kumea ääni. Miten pitkältä tuntuivat nämät neljännestunnit? Kello löi kaksitoista, yksi, kaksi ja kolme ja me istuimme vielä täällä ja odotimme mitä tapahtuisi.
Äkkiä huomasimme me venttiilistä tulevan heikon valon, joka pian katosi ja jota seurasi öljyn ja kuumennetun metallin haju. Luultavasti sytytettiin salalyhty viereisessä huoneessa. Me kuulimme hiljaista liikettä, joka heti lakkasi, vaikka katku lyhdystä tuli yhä voimakkaammaksi. Puolen tuntia jännitin minä kuuloani turhaan, mutta sitten kuului äkkiä heikko sihisevä ääni, samallainen minkä höyry teekeittiön kranasta päästessään synnyttää. Samassa silmänräpäyksessä hyppäsi Holmes sängystä, riipasi tulen tulitikkuun ja löi tuimasti kepillään kellonvetimeen.
”Näetkö sitä, Watson, näetkö?”
Mutta minä en nähnyt mitään. Samalla hetkellä kun Holmes otti tulen, kuulin minä selvän matalan vihellyksen, mutta äkillinen valo huikasi minun väsyneet silmäni niin, etten minä voinut nähdä, mitä ystäväni niin tuimasti pieksi. Minä näin kumminkin, että hänen muotonsa oli kalman kalpea ja että siinä kuvastui kauhu ja inho.
Hän lakkasi nyt pieksämästä kellon vedintä ja katsoi venttiiliin. Silloin kuului yön hiljaisuudessa semmoinen kauhea huuto, etten moista koskaan ennen ole kuullut. Se koveni kovenemistaan, kunnes muuttui käheäksi ulvonnaksi joka ilmaisi sekaisin tuskaa, pelkoa ja vihaa. Meille kerrottiin sitten, että tämä kauhea huuto herätti nukkuvat sekä kylässä, että myös kauempana olevassa pappilassa. Me vapisimme kauhusta ja tuijotimme toisiimme kunnes viimeinen kaiku siitä oli valjennut.
”Mitä mahtanee tämä merkitä”, sopersin minä.
”Se merkitsee että kaikki on ohi”, sanoi Holmes. ”Se olikin ehkä paras. Ota pistooli ja menkäämme tohtoria huoneesen”.
Vakavana sytytti hän lampun valaistakseen käytävää sen läpi mennessämme. Kaksi kertaa koputti hän ovelle vastausta saamatta, avasi sitten oven ja meni sisään. Minä seurasin lähellä häntä, pistooli viritettynä kädessäni.
Huoneessa näimme kauhean näyn. Pöydällä olevan salalyhdyn luukku oli puoleksi auki ja voimakas valo virtaili siitä avonaiseen kassakaappiin. Pöydän vieressä istui tohtori Boylott puutuolilla, pitkässä harmaassa yönutussaan, jonka alta näkyivät hänen paljaat säärensä ja jaloissa olivat hänellä punaiset turkkilaiset tohvelit. Polvilla oli hänellä se koiranruoska, jonka olimme nähneet iltapäivällä huonetta tutkiessamme. Hänen päänsä oli vaipunut taaksepäin ja silmäinsä jähmettynyt katse tuijotti etäisimpään katon kulmaan. Otsan ympäri oli hänellä omituinen keltaisen ja ruskean kirjava nauha, joka näytti olevan kovasti sidottu hänen päänsä ympäri. Mies ei liikahtanut eikä ääntänyt kun tulimme sisään.
”Nauha, kirjava nauha”, kuiskasi Holmes.
Minä astuin askeleen eteenpäin ja samalla alkoi hänen kummallinen pääkoristuksensa liikkua. Hiuksista kohosi inhottavan käärmeen suippuisa pää ja paisunut kaula.
”Se on suokäärme, Indian myrkyllisin käärme”, huudahti Holmes. ”Kuoleman täytyi seurata kymmenessä sekunnissa sen puremisesta. Ilkeys kostaa usein itse itsensä niille jotka sitä harjoittavat ja helposti pudotaan itse siihen kuoppaan, jota toiselle kaivetaan. Koettakaamme nyt saada peto takaisin luolaansa, niin voimme sitten viedä neiti Stoner’in täältä ja ilmoittaa poliisille mitä on tapahtunut”.
Nain sanoen otti hän ruoskan kuolleen polvilta ja heitti silmukan pedon kaulaan. Sitten veti hän sen hiljaa kamalalta paikaltaan, kantoi sen varovasti kassakaapille ja heitti sen sisään sekä sulki oven.
Tämä on todenperäinen kertomus tohtori Grimesby Roylottin kuolemasta. Tarpeetonta on jatkaa tätä kylläkin pitkää kertomusta, kertomalla kuinka me ilmoitimme asian pelästyneelle tytölle, miten me seuraavana aamuna junassa veimme hänen tätinsä luo Harroviin ja miten pitkäveteinen virallinen poliisitutkinta johti siihen loppupäätökseen, että tohtori oli kuollut varomattomasti käsitellessään vaarallista eläintä. Sen vähän minkä minä vielä tahdoin tietää, kertoi Sherlock Holmes minulle, meidän seuraavana päivänä kotia matkustaessamme.
”Minä olin”, sanoi hän, ”saanut aivan väärän käsityksen, josta näkee, kuinka vaarallista on arvostella asioita ilman riittäviä tosiseikkoja. Mustalaisjoukon oleskeleminen paikalla ja ’nauha’ sana, jota tyttöparka käytti, luultavasti selittääkseen, mitä hän näki sen tulitikun valossa, jonka hän oli sytyttänyt, johtivat minun aivan väärälle jäljelle. Minä voin ainoastaan sanoa, että heti muutin otaksumiseni kun minulle selveni, että vaara, oli se sitten mistä laadusta hyvänsä, joka uhkasi huoneen asukasta, ei voinut tulla ovesta eikä akkunasta. Huomioni kiintyi heti, niinkuin jo olen sanonut sinulle, venttiiliin ja kellonvetimeen, joka riippui sängyn kohdalla. Huomattuani, että kellonvedin oli ainoastaan näennäinen ja että sänky oli ruuveilla laattiaan kiinnitetty, aloin heti epäillä, että vedin oli siihen asetettu ainoastaan sillaksi jotakin varten, joka kulki venttiiliaukosta sänkyyn. Ajatus, että se oli käärme, johtui heti mieleeni ja kun tämä hyvin soveltui tietooni että tohtorilla oli Intiasta kaikenlaisia eläimiä, oivalsin minä että olin oikealla jäljellä. Päätös käyttää semmoista myrkkyä, josta ei kemian avulla voitaisi saada selvää, todisti tekijältään, että hän oli taitava mutta tunnoton mies, joka oli elänyt lämpimissä maissa. Se lyhyt aika, minkä semmoinen myrkky vaikuttaa, oli myöskin, hänen kannaltaan katsoen, suuri etu. Oikeudenpalvelija, joka huomaisi ne kaksi pientä tummaa pilkkua, jotka osottaisivat paikan mihin myrkkyhampaat olivat pistäneet, pitäisi olla tavattoman taitava. Sitten ajattelin minä vihellystä, ja oivalsin, että miehen täytyi kutsua käärme takaisin, ennenkuin päivän valo ilmaisi sen uhrille. Sentähden olikin hän kesyttänyt sen maidolla, jonka näimme, niin että se palasi takaisin, kun hän kutsui sitä. Hänellä oli tapana työntää käärme alas venttiilistä siihen aikaan yöstä, jonka hän katsoi soveliaammaksi, ja hän oli varma siitä, että se ryömisi alas kellonvedintä myöten sänkyyn. Voi tapahtua, että käärme puri nukkuvaa, tahi myöskin, ettei se sitä tehnyt. Mahdollisesti vältti hän kohtalonsa joka yö viikossa, mutta ennemmin tahi myöhemmin täytyi hänen kuitenkin kuolla käärmeen puremana.
”Minä olin tullut näihin loppupäätöksiin jo ennenkuin olin tutkinutkaan tohtorin huonetta, ja tarkemmin tutkittuani puutuolia, huomasin minä, että hänellä oli tapana seisoa sen päällä, ulettuakseen venttiiliin. Kassakaappi, maitoteevati ja silmukka ruoskassa poistivat viimeisetkin epäilykseni. Metallin helinä, jonka neiti Stoner oli kuullut, johtui nähtävästi siitä kun hänen isäpuolensa sulki kassakaapin oven, salvatakseen käärmeen sinne. Asiasta selvän saatuani, tiedät itse, mimmoisiin keinoihin ryhdyin, saadakseni tietää, olinko oikeassa taikka en. Minä kuulin käärmeen sihisevän, jonka varmaan sinäkin kuulit, sytytin heti tulitikun ja hyökkäsin sen kimppuun”.
”Sillä seurauksella, että ajoit sen takaisin venttiilistä”.
”Ja myöskin sillä seurauksella, että se seinän toisella puolen hyökkäsi isäntänsä päälle. Muutamat iskuistani sattuivat ja herättivät vihaa käärmeessä, niin että se hyökkäsi ensimmäisen päälle, jonka kohtasi. Siten olen minä tavallaan syypää tohtorin kuolemaan, mutta en luule kumminkaan, että se kovinkaan tulee painamaan omallatunnollani”.
Lähde: Louhi 12.1.1896, 15.1.1896, 17.1.1896, 19.1.1896, 22.1.1896, 24.1.1896, 26.1.1896, 29.1.1896, 2.2.1896, 5.2.1896.