Kirjallisuutta (Huutolaiset, Uusi Suometar)

Kirjallisuutta. Helsingistä. Kirjoittanut anonyymi

”Huutolaiset. Nykyajan kuvaus. Kirjoittanut Th. Hahnsson.” W. Söderströmin kustantama. Porvoossa 1887. 227 siv.

Rouva Hahnssonin ”Huutolaisten” ilmestyminen sattuu juuri samaan aikaan kuin kysymys orpolasten tilan järjestämisestä on ollut keskustelun aineena ainakin kahdessa maamme isommassa päivälehdessä. Kun siis ottaa kirjan käteensä lukeaksensa, toivoo siinä löytävänsä perinpohjaisen kuvauksen niiden onnettomain ihmislasten tilasta ja kohtalosta, jotka joutuvat huutokauppaan ja koko tämän vastenmielisen järjestelmän alaisiksi. Toivoo löytävänsä semmoisen kuvauksen, jonka kautta tämä järjestelmä kaikkine surkeine syineen ja onnettomine seurauksineen astuisi elävänä lukijan silmäin eteen ja herättäisi hänen myötätuntonsa ja harrastuksensa parempaan. Semmoinen ajatus ainakin meillä oli, kun rupesimme lukemaan. Iloitsimme että kirjailija oli niin painavan ja niin ajanmukaisen aineen valinnut.

Mutta emme ole löytäneet kirjassa mitä siinä etsimme. Kirjan kaksi päähenkilöä on kaksi huutotyttöä, se on totta, mutta tekijä olisi voinut heistä kertoa aivan saman heidän sitä olemattakin. Se seikka, että heidät on huudolla taloihin pantu, ei vedä puoleensa lukijan huomioa. Olisi luullut tekijän tahtoneen herättää kansalaistensa inhoa koko tuota järjestelmää vastaan, mutta joko ei tekijä ole sitä tahtonut taikka hän ei ole aikomuksessaan onnistunut. Nyt se seikka, että päähenkilöt ovat kaksi huutotyttöä, jää miltei kotonaan syrjälle, aivan sivuseikaksi. Mutta me voimme käsittää, ettei rouva Hahnsson ole tahtonut antautua tuollaisen surullisen asiantilan kuvaamiseen. Kaikki tietävät tämän tekijän kirjoittavan kokonaan vanhan romanttisen suunnan palveluksessa. Hänen kirjailijaluonteesensa ei laisinkaan sopisi yhteiskunnallisen epäkohdan paljastaminen. Pääsävynä hänen kirjoituksissaan täytyy pitää iloista, hilpeää, lyyrillistä mielialaa, joka herttaisuudellaan keksii päivänpaistetta ja linnun laulua kaikkialla ja joka tahtoo kaikki ”parhaaksi kääntää”. Tämä ominaisuus ynnä hänen isänmaallisuutensa ja sujuvan kielensä kanssa on ollut omiansa levittämään hänen kirjatuotelmiaan laajalle maassamme, varsinkin yhteiseen kansaan. Ristiriitaisuuksien, vaihdoksien kuvaaminen ihmiselämän syvänteellä jää ulkopuolelle tämän kirjailijan piirrosta. Me luemme kyllä kuinka tämä rakasti tuota ja tuo toista, kuinka yksi kärsi yhdessä suhteessa toinen toisessa, mutta tekijän havaintokyky ei riitä luonnollista juoksua myöten seuraamaan henkilöitten luonteenkehitystä siinä määrässä, että se herättäisi ja eleillä itäisi lukijassa myötätuntoa ja harrastusta. Jos rouva Hahnsson uskaltaisi astua pinnalta sydäntä kohti, jos hän käyttäisi kirjailijakykynsä sielun-elämän vaarin-ottamiseen eikä niin paljon huolisi ulkonaisten tapausten järjestämisestä, niin hänen kuvauksensa siirtyisi kokonaan toiseen arvoon. Eikä se hänen kirjailija-luonteestaan laisinkaan hävittäisi sen nykyistä ansiollisia ominaisuuksia.

”Huutolaisten” päähenkilöt ovat, niinkuin jo sanoimme, kaksi köyhää orpotyttöä, jotka yleisessä huutokaupassa joutuvat toinen Renkalan taloon, toinen Seppälän kestikievariin, johon viimeiseen paikkaan veli Marttikin huudetaan. Kertomuksen tapaus on Hämeessä osaksi K:n pitäjässä, osaksi Pälkäneellä, Hämeenlinnassa ja Helsingissä. Kuvaus huutokaupan alusta lupaa saattaa lukijan likemmin tuntemaan tämmöistä tilaisuutta, mutta siinä hän pettyy, sillä tekijä vaan hätimiten siihen koskee, joutuakseen tapausten kertomisessa eteenpäin. Renkalan isäntä on kova ja sydämetön mies ja Iirille – se on toisen tytön nimi – koittaa hänen talossaan pahat päivät paimentyttönä. Hän joutuu epätoivoon ja aikoo hypätä veteen metsässä, mutta nuori maisteri Arvo Aateli hänen pelastaa ja vie lukkarille, jossa lukkari ja hänen vaimonsa – ”matami” – armahtavat häntä ja ottavat hänet ottotyttärekseen, heillä kun ei omia lapsia ole. Tämä lukkarin perhe tekee kirjan parhaan puolen. Jos tekijä olisi supistanut kuvauksensa vaan tähän perheesen ja Iirin luonteen kehitykseen ja jättänyt kaikki nuo monet sivuhenkilöt sikseen, olisi hän voinut luoda lukijalle täydellisemmän kuvan tuosta kunnon ukosta ja ”matamista”, jotka nytkin ehdottomasti ovat kertomuksen onnistuneimmat luonnekuvat, ja olletikkin jälkimäinen hyvin piirretty. Mutta sen sijaan on tekijä päästänyt mukaan koko parven herrasväkeä: översti ja överstinna Aateli heidän Lillineen ja Akselineen, kartanonherra Aateli patronessoineen ja poikineen ja provastilaiset tyttärineen, poikineen. Useimmilla näistä ei ole suurtakaan tekoa toiminnan juoksussa ja olisivat sen vuoksi suotta saaneet jäädä pois.

Iiri kasvaa nyt lukkarilla onnellisena ja hyvässä hoidossa ja pannaan sitten Hämeenlinnan tyttökouluun, johon matami itse lähtee häntä kyytiin. Lukkarin veljenpoika Pekko on myöskin joutunut ensinmainitun holhouksen ja viedään samalla kertaa opintojansa jatkamaan Hämeenlinnaan. Matka sinne ja matamin uudellaiset näkemät ja kuulemat siellä on elävästi ja uskottavasti kerrottu ja alkaa saada lukijan lämpiämään tämän perheen puolesta. Mutta Iirin ja Pekon kouluajasta ei sitten paljoa puhuta; pian he ovat täyskasvaneita. Iiri palajaa kotiin kasvattivanhempainsa luo, Pekko rupeaa juristiksi ja pääsee senatiin virantekoon. Jälkimäiseen on säätyläisistä tarttunut koko joukko turhamaisuutta ja koreuden sekä komeuden halua, mutta Iiristä on tullut totismielinen, työnhalukas ja isänmaallinen neiti, joka tahtoo jotain tehdä kansansa parhaaksi. Että tyttö on tekijän erityisessä suosiossa, niinkuin vaatimaton ja isänmaanharras patroninpoika, nuori Arvo maisterikin, huomaa oitis alussa. Eikä ole kummakaan, heistä täytyy lukijankin pitää. Kun ilmaantuu niin suloisena, mutta nöyränä ja vaatimattomana opettajakokelaana kuin Iiri, ja kun sen lisäksi on kaunis ja taitava, niin voittaa suosioa. Mutta emme sentään usko että nuoret suomalaiset tytöt oikeastaan ovat semmoisia. Tekijä antaa hänen liian paljon deklamoida tunteistaan ja harrastuksistaan. Mahtaneeko nuori tyttö sentään puhua noin täydellisistä lauseissa ja pitkissä jaksoissa tuin Iiri tekee? Meistä hän on liian täydellinen, voidaksensa olla tavallinen syntinen ihminen.

Hän hakee ensin avonaisen kansakouluopettajan-paikan kotipitäjässään, mutta Renkalan toimesta käy niin, ettei häntä oteta. Vaan sill’aikaa on patruna Aateli naapuripitäjässä perustanut koulun alustalaisilleen, ja sinne hankkii Arvo maisteri Iirin opettajaksi. Matami ja lukkari eivät ole oikein hyvillään, kun heidän kasvattinsa noin muuanne viedään, varsinkin koska kaikista mieluisammin olisivat naittaneet hänet Pekolle, joka Iiriä kosikin. Mutta Iirin sydän on kääntynyt toisaalle. Kyllä hän Pekostakin pitää, mutta ei se rakkautta ole, sanoo hän, ja lohduttaa Pekkoa sillä, että pianhan Pekko rakastuu toiseen ja nai sen – niinkuin käykin. Tultuansa uuteen paikkaansa alkaa Iiri opettaja-toimensa ohessa miettiä orpojen kotia pitäjään ja saakin viimein kaikki puolellensa, niin että semmoinen päätetään. Hän itse voittaa kaikkien ystävyyden ja suosion. Ja tapahtuupa hänelle sitten onnien onnikin: Arvo, jota hän kauan on hiljaisuudessa rakastanut, ilmoittaa hänelle rakkautensa ja pyytää häntä vaimokseen.

Näiden vaiheiden rinnalla on sisarelle Seppälässä käynyt aivan toisin. Herrojen passingissa on Hely joutunut luutnantin, Akseli Aatelin pauloihin ja rakastuu häneen. Kylässä kuiskaillaan yhtä ja toista ja se tulee lukkarin mataminkin korviin. Tämä kyllä varoittaa. Mutta Hely vaan ei tahdo ottaa Seppälän Kallua, joka uskoon hänestä pitää. Viimein huomaa hän sitten ettei Akseli luutnantin lupaukset olleetkaan sen pitävämmät, kuin että hän hänet jättää ja menee kihloihin serkkunsa kanssa. Hely lähtee Helsinkiin, saa lapsen, jonka morsian-serkku näkee ja huomaa sulhasensa näköiseksi, muuttaa takaisin kotipitäjäänsä ja kuolee siellä sydänhalvaukseen, kun viettelijänsä ruoskalla lyö hänen pientä poikaansa, jota juoksee vaunujen perässä.

Siinä kertomuksen juoni.

Jos tahtoisi, niin voisi sanoa että tekijä väärin tuomitsee, kun antaa naisen onnellaan ja hengellään maksaa hairahduksesta, josta toinen osallinen jätetään rankaisematta. Voisi sanoa, että semmoisessa menettelössä on tendenssi, joka ei sovi puhtaan oikeuden mittaan. Mutta tekijä voipi vastata tämänlaiseen muistutukseen, että hän on kuvannut vaan mitä todellisuudessa usein tapahtuu, ettei hän voi mitään sille, että maailmassa usein niin käy. Ja se onkin oikein. Mutta sellaisen lukijan oikeudentuntoon, jolla ei itsellänsä ole vakaantunutta ajatusta, voipi tekijän kuvaus vaikuttaa hämmentävästi. Kuvaus ei ole kyllin tyysti herättämään lukijassa sitä vastenmielisyyttä ja hylkytuomiota toista rikoksentekijää kohtaan, jota tämä ansaitsisi. Molemmat tekivät väärin, mutta se, joka lisäksi pettää, rikkoo kahdenkertaisesti. On oikein luvata todellisuuden mukaan ja päästää mies kaikesta edesvastauksesta vapaaksi, niinkuin on tapana käydä; onpa myös oikein, jos tahtoo todellisuudesta pitää kiinni, laskea yleinen mielipidekin hänen puolelleen. Mutta sitä emme pidä oikeana, jos kuvaus semmoinen on, että se lukijankin arvostelun kallistaa harhaan. Emme suinkaan usko tekijän sitä tarkoittaneen, mutta kyllä kuvaus meidän käsityksemme mukaan siinä kohdassa on samea. Varsinkin meidän aikanamme on vaarallista, jos tällaisen asian käsittelemisessä ilmaantuu epäselvyyttä tekijän puolelta.

Eräs toinen asia ei myöskään mielestämme ole täysin oikeutettu. Se koskee tosin vaan nimeä. Tekijä ristii pitäjässä asuvan aatelisperheen Aateliksi, ja tekee tästä perheestä kaiken sukuvaltaisuuden ja herrasylpeyden edustajan. Antamalla sille Aateli nimeksi ovat samassa kaikki aateliset saaneet merkkinsä. Ei se ole väärin sen puolesta, ett’ei aatelisissa todella olisi ylpeyttä ja sukuvaltaisuutta, mutta se on väärin sentähden, että samaa ominaisuutta on yhtä paljon vapaasuvuttomissakin ihmisissä, koko keskisäädyssä aatelisuudesta huolimatta. Sen sijaan kuin nyt on merkillä merkitty vaan aateliset olisi tekijä yhtä hyvin voinut merkitä koko keskisäädyn ja nimittää tuota sukua esimerkiksi Herskapiksi. Se olisi ollut puoluettomampaa.

Stiilistä voisimme jättää pois nuo yhä uudestaan tulevat: – ”sanoi A”, – ”kertoi B”, – ”huokasi C”, – ”virkkoi D”. Tämä ei ollenkaan ole tarpeellista, se sitä vastaan panee kankeutta vilkkaasen keskusteluun. Varsinkin tämän kirjailijan keskustelussa, joka on niin vilkasta ja sujuvaa, että aivan hyvin tietää kuka henkilöistä kulloinkin puhuu, ei noiden sanojen toistamista yhtään tarvittaisi.

Olemme niin kauan viipyneet ilmoitettavassa teoksessa ja olemme tehneet sen sitä varten, että teos hyvin ansaitsee huomiota. Loppupuolella kertomus ikäänkuin vetäytyy kokoon ja käypi totisemmaksi ja samassa lämpimämmäksi. Se vetää puoleensa ja lukija alkaa tuntea kirjassa toimivia ihmistä kohtaan samaa ystävyyttä kuin tuntee vanhoja tuttavia kohtaan. Muutamissa yksityisissä kohdissa kertomus ylentyy mieltä liikuttavaksi tosikuvaukseksi ja tapausten takaa pilkoittaa lämmin, rakastava sydän. Toisissa paikoin taas tapaa mielen hilpeyden ja nuorta kansaa suosivan silmän kuvausta ohjaamassa. Niinpä kun talonpoikais-nuoret matkustavat nappularattaissa Pälkäneelle sunnuntai-huviin. Tämä kohta on kirjan parhaimpia.

Ettei kirjalta tule harrastavaa lukijoita puuttumaan, siitä on tekijän vanhasta tunnettu nimi ja raikas, nuorellinen kirjailijasävy hyvänä takuuna.

Lähde: Uusi Suometar 30.10.1887.