Kirjallisuutta (Huutolaiset, Keski-Suomi)

Kirjallisuutta. Jyväskylästä. Kirjoittanut anonyymi

– Huutolaiset. Nykyajan kuvaus. Rouva Th. Hahnsson. Werner Söderström’in kustannuksella.

Lukiessaan ensi ilmoitusta kirjasta, jossa mainittiin, että rouva Hahnsson olisi ottanut, hänkin, yhteiskunnalliset asiat, vieläpä niin kipeän asian kuin vaivaisten huudolle-panon käsitelläkseen, vilahti muistossa ohi ”Haapakallio”, ”Katsoisveljekset” j. n. e. Ja uteliaisuus valtasi mielen. Uteliaaksi tulee aina, kun tuulee jonkun astuneen ihan uudelle, sille ihan odottamattomalle alalle. Rouva Hahnsson oli siis astunut edes-menneiden ihanne-ihmisten parvesta todellisuuteen, keskelle Suomen orjamarkkinoita ja niiden uhreja. Harvoin voi sentään ihminen istuttaa itseensä uusia avuja, niin ”ettei vanhoista makua jäisi.” Se näkyi tässäkin. Jo ensi vihkossa tapasi samat sankarit ja sankarittaret, joita oli tavannut rouva H. edellisissä teoksissa. Nimet ovat he saaneet uudet ja liikkuvat uusissa vaatteissa ja paikoissa, mutta pohjaltaan ovat he ihan entisiä. Sekä jalot että turhamaiset vallassäätyläiset ovat vanhoja tuttuja, samoin etevät, lahjakkaat kasvatit ja muut ylevät neitoset ja nuorukaiset, joille sallimus joskus niinkuin peilissä näyttää, että näin teille ehkä käy, mutta samalla toista tietä itse raivaa pienimmätkin vastukset pois. Taistella ei tarvitse sankarien, kaikki on suotuista, niinkuin vaan – kirjoissa voi olla.

Entä nuo uudet yhteiskunnassa kehittyneet epäkohdat, ”joita tekijä ei kuitenkaan tylyllä, kylmäkiskoisella tavalla kohtele” (niinkuin rouva Canth)? Niin, missä ne siellä ovat? Huutolaisen kohtalo ei sillä suinkaan ole niin kuvattu, että sitä sääliä tarvitsisi. Jos meillä jokaiselle huutolaiselle kävisi niin onnellisesti kuin ”Huutolaisissa”, pitäisi jokaisen pyrkiä huutolaiseksi. Helyn onnettomuus on ihan oma ansio. Itse huutokauppa-tilaisuuskin, jota luulisi ydinkohdaksi, on niin laimeasti, hajanaisesti ja värittömästi kuvattu että oikein hämmästyy. ”Huutolaiset”, Hely ja Martti joutuvat kestikievariin kelpo ihmisten käsiin. Iiri Renkalan haukan-pesään. Hänelle sitte on annettu kärsimisiä koko luvun mitta, jotka päättyvät hyppäyksellä lampeen. Tietysti se ei ole itsemurhaajan hyppäys tai muuta sellaista ”jota kyllä saa elämässä nähdä hakematta sitä kirjoista” ei, onhan vaan siinä, että huutolaiselle tulisi edes jotain liikuttavaakin luettavaksi. Se onkin tarpeen, sillä sitten kun nuori ylioppilas metsästyspuvussa on hänet lammesta pelastanut on elämä hänelle yhtämittaista myötämaata aina – rikkaan, aatelisen kartanonrouvan arvoon asti. Kasvatusvanhempina, kouluttajina on hänellä lukkari ja hänen mataminsa. ”Matami” on muuten enin luonnosta otettu tyyppi, vahinko vaan ett’ei hänkään sula kokonaisuuteen. Päävikoja on muodollisesti juuri sulautumisen puute. Henkilö ei juotu toiseen välittömästi, vaikutuksella niinkuin elämässä, vaikka yhtenään ovat tekemisissä toistensa kanssa. Iiri on nähtävästi päähenkilö, mutta muista ei sitte voi sanoa kuka on tärkein kuka syrjähenkilö; yksi toisensa jälkeen on näkymöllä omine hommineen ja toisinaan sinne vedetään ihan juonesta poissa olevia henkilöitä. Sellaisille sattumuksille on sitte annettu ”realistinen” väritys, mutta siten tuntuvat ne vieläkin vieraammilta. Esimerkiksi on mainittava renkalaisten myöhemmät esiintymiset, ja vanha Maija Hallineen.

Luontevin ja paras lukukin koko kirjassa, keskievarin nuorten kirkkomatka, on niin irtonainen, että harva aavistaisi sen olevan taitetun osan pitemmästä kertomuksesta, jos sen yksinäisenä saisi käsiinsä. Iirin sisarelle, Helylle, on enin annettu tasan hyvyyttä ja heikkoutta, siksi hän herättää enin myötätuntoisuuttakin. Hänenkin lankeemisensa on vaan niin arastellen valmistettu, ett’ei oikein käsitä, kuinka Hely tulee tehneeksi hairahduksensa. Ei siitä ainakaan huutolaistyttönä oloa voi syyttää. Samoin olisi hänelle voinut käydä äitinsä eläessä, sillä ei missään huomaa, että häneen nykyinen koto huonoja siemeniä kylväisi. Erehdyksen tapahduttua puhuu hän vaan rakkaudesta, joka hänet teki heikoksi viettelijälleen. Kertomuksen mies-ihanne on kaikilla mahdollisilla ihanteen ominaisuuksilla varustettu, silläkin, että varat ja asema sallivat hänen panna kaikki hyvät aikeensa toimeen.

Vielä joku sananen Iiristä erikseen. Parissa paikassa juolahtaa kirjaa lukiessa mieleen: ehkä Iiri onkin katkera satiiri meidän ”sivistyneiksi tulleista neitosista.” Positiivista kuvaa, ehkä ihannetta, sitä kuitenkin on aiottu, mutta emme me ainakaan toivoisi, että sellaisia ihanneneitoja monta kasvaisi meille. Tosin hän puhuu aina niin vakavasti ja viisaasti, ettei uskoisi ellei sanottaisi, että hän on luonnostaan iloinen ja innokas ja vilkas, mutta sittenkin jättää hän lukijan perin kylmäksi. Iiri on juuri niitä tyttöjä, joita tieto vieroittaa ympäristönsä ja omaistensakin elinpiiristä, joista tulee herrasnaisia eikä sivistyneitä kansan naisia. Tosin annetaan Helyn ja muitten ”kansan” ihmisten sanoa, että Iiri on hyvä eikä ylpeä, mutta kun sisaret omat yhdessä, ovat he pohjaltaan ihan vieraat toisilleen, eivät tiedä mitään toistensa asioista enemmän kuin sielun elämästäkään: aivan kuin meillä ylhäiset ja alhaiset. Iiri puhuu usein, liian usein, velvollisuuksistaan ja innostaan saada tehdä työtä kansan hyväksi, hän itkee polvillaan sisarensa kuolinvuoteen vieressä sisar-raukkansa kohtaloa, ja rukoilee Jumalaa avuksensa, jotta saattaisi koko elämänsä aikana tehdä työtä kansansa sivistykseksi, ”sillä tässä, hänen ja sisarensa kohtaloissa, näki hän kasvatuksen eri vaikutukset.” Mitä työtä? Sen työn, jolla Helyä olisi voinut varjella lankeemasta on hän laiminlyönyt. Hän on vieroittanut sisarensa luottamuksen itseltään, ja sitä tietä vaan voidaan siveellisesti kasvattaa ihmisiä. Iiri kokoo parissa vuodessa 3,000 markkaa orpolasten kotia varten ja puhuu erittäin viisaasti sellaisten kotien suuresta merkityksestä, joissa orvot tuntevat itsensä sisariksi ja veljiksi, joissa niistä pidetään huolta ja kasvatetaan niistä kelvollista ihmisiä. Mutta omasta, kurjuuteen kadonneesta sisarestaan ei hän hanki itselleen edes suoranaisia tietoja, ei tee mitään tiedustellakseen pitääkö kukaan huolta siitä, että Helyn lapsesta tulee kelvollinen ihminen. – Pilkkaa on silloin suuret tehtävät, kun pienet velvollisuudet laimin lyödään.

Lähde: Keski-Suomi 24.12.1887.