Kirjallisuutta (Huutolaiset, Aura)
| Kirjallisuutta. Kirjoittanut anonyymi |
Rouva Th. Hahnsson. Huutolaiset. Nykyajan kuvaus. Porvoossa, Werner Söderström’in kustannuksella. 1:nen ja 2:nen vihko (yhteensä 96 sivua).
Uuden kertomuksensa nimilehdelle on rouva Hahnsson kirjoittanut ”nykyajan kuvaus”.
Sille, joka ei ennestään tunne tekijän kirjailijaluonnetta, voisi nämät sanat antaa sen käsityksen, että tämä uusi teos, jonka kaksi ensimmäistä vihkoa vasta on kirjakaupassa saatavana, on sepitetty nykyään muodissa olevaan todellisuuden kertoilemisen malliin. Sillä varsin harvinainen ilmiö meidän aikanamme on kirjailija semmoinen, joka ottaa kuvatakseen joka päiväisen elämän vaihtelevia tapauksia ja kirjavia henkilöitä, eikä kuvaillessaan tyydy todellisen elämän koristelemattomaan esittämiseen, vaan ottaa ihanteita ja äkkiarvaamattomuuksia avukseen, missä todellisuus tekijän mielestä puuttuu jaloutta ja mieltä jännittäviä käännekohtia. Rouva Hahnsson on tehnyt niin lukuun ottamatta, että ne ovat vaarallisia apukeinoja nuo. Jos ne pakoitetaan lainaamaan kertomukselle loistoisuutta ja jännitystä, ne kostavat armottomasti, pilaamalla kertomuksen todennäköisyyden. Asianlaita on nyt kerran niin, että ideaali-ihmiset ovat poikkeus-ihmisiä, jos niitä lainkaan löytyykään, ja samoin äkkiarvaamattomuudet poikkeus tapauksia. Ja tätä ei voi lukija koskaan saada mielestään karkoitetuksi lukiessaan ”nykyajan kuvausta.”
Rouva Hahnssonilla on ideaalinsa ja niiden mittakaavan mukaan hän katselee ja esittelee tosielämässä esiintyviä henkilöitä, luonteiden puolueeton esitys, jota nyky-aika vaalii nykyajan kirjailijalta muuttuu täten luonteiden puolueelliseksi arvosteluksi, jolla voi olla ainoastaan kaksi eri loppupäätöstä: ehdottomasti hyvä tai ehdottomasti paha, sillä kolmatta ei löydy. Rouva Hahnsson ei tietysti pidä pahoista ihmisistä ja sentähden enemmistö hänen kuvaamiansa henkilöitä on hyviä. Sentähden kun on lukenut puheena-olevan teoksen kaksi ensimmäistä, tähän saakka ilmestynyttä vihkoa, on saanut tehdä tuttavuutta maailman kanssa, jossa lapset ovat kilttiä ja vanhemmat ihmiset hyväntahtoisia ja onni ja Jumalan siunaus seuraa molempia, sanalla sanoen kaikki on ja kaikki käypi niin kuin vanha, hyvänsuopa, rauhaisa perheen äiti sen tahtoisi ja ainoastaan joku rikas pohatta tai hellittelemällä kasvatettu lapsi saattaa helposti haihtuvaa epäsointua sointuisaan kokonaisuuteen. Moinen lohdullinen käsitys elämästä, jonka kirja koettaa lukijaan istuttaa, puuttuu tietysti kaikkea taiteellista totuutta, taiteellista elävyyttä.
Kertomuksen päähenkilöinä on kolme kymmenen vuoden vaiheilla olevaa lasta, jotka äitinsä, köyhän mökkiläisen lesken kuoltua, pannaan huudolle, siitä nimi ”Huutolaiset”. Ainoastaan yksi lapsista Iiri kertomuksen tähän astisessa osassa saa osalleen laajemman käsittelyn. Hänen kärsimyksensä paimenena rikkaan mutta ilkeän Renkalan isännän talossa – tämä oli nimittäin hänen huutanut – ja hänen äkkiä vaihtunut onnensa, kun pitäjän hyvänsuopa lukkari vaimoineen ottaa hänen kasvatikseen ja sittemmin lähettää hänen tyttökouluun Hämeenlinnaan, on laveasti kerrottu verrattuna kahden muun huutolaisen hänen sisarensa, tuon kauniin Helyn ja veljensä Martin ensimmäisiin elämän vaiheisin. Nämät joutuvat nimittäin heti hyväntahtoisiin ihmisiin – kestikievarin isäntä on huutanut heidät – ja kauniilla Helyllä on ainoastaan yksi vaara, se että hänen täytyy käydä passaamassa matkustavia herroja, jotka toisinaan ovat ”ilkeitä”. Kun Iiri on koulun viimeistä edellisellä luokalla, on hän jo kypsynyt siihen määrään, että hän päättää ottaa elämän työkseen opettajattaren toimen, toivoen täten saavansa tehokkaasti vaikuttaa niiden monien epäkohtien poistamiseksi, joita hän on elämässään havainnut. Nuoren tytön ”vakaat ja voimakkaat aatteet” herättävät lukijassa sitä enemmän mielihalua, koska ne synnyttävät kajahduksen toisessaan nuoressa rinnassa. Maisteri ja sukukartanon omistaja Arvo Aatelille Iiri nimittäin selittää tämän aikomuksensa, samalle Aatelille jonka lukija heti alussa oppi tuntemaan intoisana haaveilijana, aatelin vihaajana, (hän on itse aatelinen) ja alhaisen kansan ystävänä, samalle aatelille joka on Iirin pelastanut hukkumasta, kun tämä pienenä tyttönä peloissaan pakeni Renkolasta metsälammikon rannalle ja puolihoureisena syöksyi veteen.
Paitsi näitä henkilöitä, jotta ovat kertomuksen juonessa ensisijoilla, saa lukija tutustua aatelisten everstin perheesen, joka ei kärsi mökkiläisen lapsia vieressään kirkon penkillä, arvoisaan pappilan väkeen sekä pitäjän hyväntahtoiseen lukkariin ja hänen vaimoonsa, joilla paitsi Iiriä on kasvattina lyseolainen Pekka Sulmi, joka on kaupungista kotoisin ja varsinkin ylioppilaaksi tultuaan alkaa näyttää taipumusta turhamaisuuteen.
Olemme tahtoneet näillä yleisellä lauseilla vain kääntää yleisön huomiota puheena-olevaan kirjalliseen uutiseen säästääksemme mahdollisten muistutusten tekemisen kunnes kirja lokakuun 15 p:n jälkeen on kokonaisuudessaan ilmestynyt. Pari seikkaa on kuitenkin vielä mainitseminen ja ne ovat tekijän paikottain erittäin luonteva dialoogi ja toisinaan onnistunut luonteen kuvaus (esim. lukkarin väki). Ansioksi kertomukselle olisi voinut lukea sen, että dialoogi paikottain olisi saanut väistyä suoranaisen kertomisen tieltä.
H.
Lähde: Aura 2.6.1887.