Kirjallisuutta (Helsinkiin, Päivälehti)
| Kirjallisuutta. Kirjoittanut anonyymi |
Helsinkiin, kirjoitti Juhani Aho.
Suomalaisista kirjailijoista on Aho enin arvosteleva, syvimmin koetteleva ja kirjallisesti tunnokkain. Hän ikäänkuin pelkää astua yli sen alan rajain, jonka hän perinpohjin tuntee. Varovaisin askelin on hän aivan vähitellen astunut ensimmäiseltä, talonpoikaisnovellin alaltaan pappilan asukkaihin ja herrasväen luokkaan. Hänen herkkä tunnokkaisuutensa perustuu monivuotisten seurusteluun sen kansan keskuudessa, jota hän kuvaa ja yksin hänen stiilinsä, kirjoitustapansakin, on saavuttanut jonkunlaisen kertovan perusteellisuuden, joka ei kuitenkaan likimainkaan vaikuta ikävystyttävästi. Sillä siinä piilottautuu useimmiten hieno ivallisuus, huomaamaton sille kenellä ei ole aistia siihen, mutta erittäin rattoisa kaikille, jotka ymmärtävät nauraa kansan omaa naurua virheitten ja hulluuksilleen ja herrain ylpeydelle.
Esillä oleva kertomus ”Helsinkiin” on kuvaus nuoren ylioppilaan matkasta Kuopiosta Helsinkiin, yliopistolukujaan alkamaan. Aihe on hyvä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja vaikuttaisi kenties vielä terävämmin ja koomillisemmin, jos kirjoittaja olisi ottanut käsitelläkseen sankarinsa kaikkein ensimmäistä matkaa pääkaupunkiin, ylioppilastutkintoa varten. Sen olisi pitänyt olla vielä kiitollisempaa. Kaikessa tapauksessa on kertomus nyt ensi sivusta viimeiseen asti täynnä oivallisia, hienoja havaannoita, niin etsimättömän hauskasti esitettyjä, ja niin kiistämättömän varmasti kuuluvia päähenkilölle, että koko tuo pitkä, toimintaa puuttuva kuvaus muodostuu eläväksi ylioppilasbiografiaksi, jota liikkuvana kehyksenä ympäröi Saimaan maisemat, höyrylaivakuvaukset ja rautatiekohtaukset, jommoisia melkein jokainen itse on nähnyt ja kokenut.
Tekniikki on Aholla aivan varmana ja vallassaan, osoittaen tyyntä objektivisuutta ja suuria näköaloja kauvas yli aineen ahtaan piirin. Tuollainen voimain säästäminen pieniä aiheita käsittelemättä, voi kyllä olla paikallaan; se on todistus ankarasta itsekritiikistä ja edesvastuunalaisuuden tunteesta, se kiihoittaa uteliaisuutta näkemään millä tavoin kirjailija käsittelee suurempia kysymyksiä, mutta se voi myös antaa aihetta välttämättömiin päätelmiin ettei hän muta ole edistynyt. Yleensähän ei aineen valitseminen määrää kirjailijan arvoa; – nykyaikaisessa kirjallisuudessa, samoin kuin kuvaavassa taiteessa on itse käsittelemistapa pääasiana. Mutta ”stilleben” maalaus ei ole kukoistuksessa, vaikka sitä teknillisessä suhteessa voitaisiinkin käsitellä taidokkaasti. En lainkaan tahdo esittää hra Aholle suurempia tehtäviä, – ei, tarkoitan vaan hänen arastelevaa tarkkatuntoisuuttaan, joka ikäänkuin pidättää häntä kuoressaan. Olen nimittäin vakuutettu hänen kykynsä ulottuvan paljoa suuremmille aloille, kuin ne, joita hän on käsitellyt, hänen, joka sanomalehtialalla on taistellut elämässä ja toiminnassa ilmaantuvan vapaamielisyyden puolesta.
Mutta, – kirjailija itse paraiten tietänee, mikä on sopivin ala hänen kyvyllensä. Huumori, joka on omituinen Ahon kirjailija luonteelle, virtaa esille kaikkialla, missä terve ihminen hengittää ja elää, ja Ahon runosuoni on toivoaksemme vastedes yhä vilkkaammin sitä pulppuava.
Herra ylioppilas Antti Ljungberg, Ahon kirjan rakastava, itserakas, turhamainen, jokapäiväinen sankari on niin yleisesti tunnettu, että tahtoisin sanoa hänen löytyvän kaikkialla, maamme joka pitäjässä.
Pääpiirteet hänestä ja hänen elämästään tapaa melkein jokaisessa teitari-ylioppilaassa, ainoastaan hiukan muodostuneina kunkin Apollonpojan luonteen mutaan. Hänen narrimaisuutensa on siksi sävyisää, ettei hra Ljungberg tunnu iljettävältä; – hän on koiran pentu, siivo, hyvänsävyinen penikka, joka on kasvanut ensimmäisestä lystillisestä palleroisuus tilastaan toiseen kehitystilaan, jossa hänellä on muodottoman pitkät jalat ja täysikasvuisen koiran ruumis, mutta pennun liikkeet ja sielun elämä. Tämä pojan ja miehen välinen olento huvittaa ehdottomasti, samalla kuin hieman säälittää hänen narrimaisuutensa, johon ei hän suinkaan itse ole syypää. Tekijä on muutamilla piirteillä esittänyt pari hänen miehekkäämpää, köyhää ylioppilastoveriaan, mutta selvemmin esiintyvä niistä, hänen raitis, vanhempi ystävänsä Pekka, joka on salakihloissa Antin sisaren kanssa, ei juuri herätä suurempaa myötätuntoisuutta kuin itse sankarikaan, huolimatta hänen uivan vastakkaisista ominaisuuksistaan.
Höyrylaivamatka kuluu tavanmukaisessa ryyppimisessä; iltasella pelataan vistiä, johon Antti valitettavasti ei kuitenkaan voi ottaa osaa. Yö tulee ja sen mukana kaikellaiset mielikuvitukset. Seuraavana päivänä astuu Savonlinnasta laivaan Kalle, rikkaan ylioppilaan tyyppi, seuralaisensa ja ystävänsä, ”nakurin”, Niemisen kanssa. Juominki alkaa. Väkevät juomat ovat sitten päävaikuttimena koko matkan menoihin. Kaikki on kerrottu pienimpiin seikkoihin asti, ilman huomattavia sätkäyksiä alkohoolille. Kirjan kokonaisvaikutus pitää kyllä huolta siitä. Lopputulos on sama kuin todellisuudessa, raakuutta juoppoudella kiihoitettaessa.
Koko kertomus on niin taiteellisesti, objektiivisesti ja puolueettomasti tehty erityiskohdissaan, ettei tekijä ole päästänyt huudahdustakaan kaikkea esiintyvää pahuutta ja raakuutta vastaan. Mutta juuri sen vuoksi kirja kokonaisuudessaan on kuin elävä vastalause kaikkea raakaa elämän nautintoa vastaan, joka, paha kyllä, on niin omituista oloillemme.
Kertomus on sekä surullinen että naurattava, mutta ennen kaikkea tosi, pienimpiinkin tunne-vivahduksiin saakka. Se on peilikuva monen ”valon vartijan” elämästä ja tunteista, esittäen kuvattavaansa niin lahjomattoman oikein, ettei mikään Suomessa ennen julkaistu kirja vedä sille vertoja. Paljon on jo ajateltu syitä asiain tilaan. Ei ole haitaksi vieläkin niitä ajatella ja ken ei näitä oloja tunne, lukekoon Ahon kirjan. Hän ei viittaa mihinkään parannuskeinoihin, hän vaan esiintuo tosiasian. Yleisen mielipiteen ja kasvattajain tehtävä on matkaansaattaa parannusta tavoissa ja ennen kaikkea hankkia nuorisolle parempia huvia. Sillä nuoriso tahtoo ja sen täytyy elää ja nauttia.
–ampi.
Lähde: Päivälehti 29.11.1890.