Kirjallisuuskirjeitä

Kirjallisuuskirjeitä. Seitsemästoista kirje. Kirjoittanut Gotthold Ephraim Lessing

»Kukaan ei voi kieltää», sanovat Bibliothekin kirjoittajat, »että saksalaisen näyttämön ensimmäiset parannukset ovat suurimmalta osaltaan professori Gottschedin ansiota.»

Minä olen se ei-kukaan. Olisi ollut toivottavaa, ettei herra Gottsched olisi milloinkaan sekaantunut teatteriasioihin. Hänen luulotellut parannuksensa ovat vähäpätöisyyksiä tai suorastaan huononnuksia.

Kun näyttelijätär Karoline Neuber loisti parhaillaan ja tunsi kutsumuksen näyttämön palvelukseen, vaikutti draamallisen runoutemme tila tosin sangen surkuteltavalta. Ei tunnettu mitään sääntöjä; ei välitetty esikuvista. Meidän kansallis- ja sankarinäytelmämme olivat pelkkää mielettömyyttä, sanapöyhkeilyä, likaa ja roskaväen sukkeluuksia. Meidän huvinäytelmäimme sisältönä olivat salapuvut ja taikatemput; ja selkäsaunan antaminen niissä tärkein sukkeluus. Sitä rappiota huomatakseen ei tarvinnut olla erikoisen hieno ja suuri henki. Eikä herra Gottsched ollutkaan ensimmäinen, joka sen huomasi; hän oli vain ensimmäinen, joka luuli pystyvänsä asiaa parantamaan. Ja miten hän siinä menetteli? Hän ymmärsi hiukan ranskaa ja alkoi kääntää ranskasta; hän rohkaisi myöskin kaikkia muita, jotka osasivat riimittää ja ymmärsivät »oui Monsieuria», kääntämään; hän valmisti, kuten eräs sveitsiläinen taiteentuomari sanoo, liisterillä ja saksilla »Catonsa»; hänen liisterittä ja saksitta teettäminään syntyivät »Darius» ja »Osterit», »Elise» ja »Käräjäpukari», »Aurelius» ja »Rikkiviisas», »Banise» ja »Luulosairas»; hän tuomitsi pannaan improvisoinnin; hän antoi karkoittaa juhlallisesti teatterista harlekiinin, ja se oli suurin harlekinadi, mikä koskaan on näytelty; lyhyesti sanoen, hän ei aikonut ainoastaan parantaa vanhaa teatteriamme, vaan aivan uuden teatterin luojaksi. Ja minkälaisen uuden? Ranskalaistelevan. Tutkimatta ollenkaan, sopisiko moinen ranskalaisteleva näyttämö saksalaiseen ajatustapaan vai ei.

Vanhoista draamallisista tuotteistamme, jotka hän näyttämöltä karkoitti, olisi hän saattanut riittävästi huomata, että me olemme enemmän omiamme englantilaiseen kuin ranskalaiseen makusuuntaan; että me murhenäytelmissämme haluamme nähdä ja ajatella enemmän kuin arkaluontoinen ranskalainen murhenäytelmä voi nähdä ja kuulla antaa; että meihin vaikuttaa paremmin suuri, kauhistuttava, melankolinen kuin kiltti, hellämielinen ja rakastunut tunnelaatu; että suuri yksinkertaisuus väsyttää meitä enemmän kuin suuri mutkallisuus, j. n. e. Tällä polulla olisi hänen pitänyt pysyä, ja se olisi vienyt hänet suoraa päätä englantilaiseen näyttämörunouteen. – Älkää väittäkö hänen käyttäneen sitäkin edukseen, kuten hänen »Catonsa» muka todistaisi. Sillä nimenomaan se seikka, että hän arvioi Addisonin »Caton» Englannin parhaaksi murhenäytelmäksi, osoittaa ilmeisesti, että hän näki ranskalaisilla silmillä eikä tuntenut silloin laisinkaan sellaisia kuin Shakespeare, Johnson, Beaumont ja Fletcher y. m:t, joihin hän sitten myöhemmin ylpeydestä ei tahtonutkaan tutustua.

Jos Shakespearen mestarilliset näytelmät eräitä vähäisiä muutoksia tehden olisi meille saksalaisille käännetty, olisivat seuraukset mielestäni varmasti tulleet paremmat kuin siitä, että meidät saatettiin Corneillen ja Racinen tutuiksi. Ensinnäkin olisivat ensinmainitut tyydyttäneet meikäläistä makua paljon enemmän kuin nämä toiset ikinään saattavat; ja toiseksi olisivat ensinmainitut herättäneet meillä toimintaan aivan toisenlaisia aivoja kuin mitä jälkimmäisten kiitokseksi voidaan mainita. Sillä neron innostuksen saattaa ainoastaan nero sytyttää; ja helpommin tekee tämän sellainen, joka näyttää saavan kiittää koko neroudestaan pelkästään luontoa ja joka ei pelästytä taiteen vaivalloisella täydellisyydellä.

Myöskin muinaisten aikojen esikuvien mukaan arvostellen on Shakespeare paljon suurempi traagillinen runoilija kuin Corneille, vaikkapa viimeksimainittu tunsi muinaiset näytelmäkirjailijat sangen hyvin ja edellinen tuskin ollenkaan. Corneille pääsee heitä lähelle mekaanisella järjestelyllään, mutta Shakespeare aivan oleellisesti. Englantilainen saavuttaa melkein aina tragedian tarkoituksen, niin eriskummaiset ja omintakeiset tiet kuin hän itselleen valitseekin; mutta ranskalainen ei saavuta sitä melkein koskaan, vaikka tallaakin muinaisuuden raivaamia teitä. Sophokleen »Oidipoksen» rinnalla lienee tuskin koko maailmassa näytelmää, joka valtaisi väkevämmin intohimomme kuin »Othello», »Kuningas Lear», »Hamlet» j. n. e. Onko Corneille kirjoittanut ainoaakaan murhenäytelmää, joka liikuttaisi teitä puoleksikaan niin syvästi kuin Voltairen »Zaire»? Ja tuo Voltairen »Zaire», kuinka kaukana se vielä onkaan »Othellosta», josta se on heikko kopio ja josta koko Orosmanin luonnekuva on lainattu?

Suom. Joel Lehtonen.

Lähde: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja. 1930. Toimittanut Rafael Koskimies. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.