Kiljusten joulupukin seikkailut
| Kiljusten joulupukin seikkailut Kirjoittanut Jalmari Finne |
| Hilkka Finnen kuvitus on jätetty tästä pois. |
Kiljusten joulupukin seikkailut.
Kiljusen pojat tiesivät, että jouluna saapuu joulupukki ja että hyvin usein hänen toimensa ottaa huostaansa joku henkilö, pukeutuen joulupukiksi, koska tietystikään tuo ikivanha äijä ei ennätä eikä jaksa jokaisessa perheessä käydä. Pojat uskoivat, että heidän perheeseensä tietysti tulee oikea joulupukki, sillä siksi huomattavien ihmisten luokse hän toki saapuu omassa persoonassaan.
— Meidän pitää valmistaa joulupukille oikein hauska yllätys, sanoi Mökö.
— Monta yllätystä, lausui Luru.
Ja päätöksen tehtyään he ryhtyivät hommiin. Isä jä äiti Kiljunen olivat tyytyväisiä nähdessään poikiensa olevan kotoa poissa hyvin paljon, koska he tahtoivat valmistaa joululahjoja. Kolme päivää olivat Mökö ja Luru pitäneet harjoituksiaan ja tehneet valmistuksensa joulupukin vastaanottamiseksi.
Tuli jouluaatto.
— Nyt minä menen katsomaan, missä joulupukki viipyy, sanoi isä Kiljunen vilkuttaen silmää äiti Kiljuselle.
— Minä menen pitämään huolta joulupuurosta, sanoi äiti Kiljunen ja katosi keittiön puolelle.
Vanhempien poistuttua sanoi Mökö Lurulle:
— Ja me menemme ottamaan joulupukkia vastaan.
Isä Kiljunen oli kuljettanut kaikki joululahjat naapuritaloon ja vienyt sinne talon reen ja hevosen, sillä hän tahtoi ajaa taloon, niinkuin maalla joulupukki tulee. Ja hän oli sitäpaitsi järjestänyt kaikenlaisia merkillisiä seikkoja tuloaan varten.
Mutta olivatpa pojatkin järjestäneet.
He seisoivat pihamaalla ja odottivat. Maantieltä kuului viimein reen natinaa ja hevosen hirnuntaa.
— Tuolla se tulee! sanoi Mökö. Nyt kaikki kuntoon, jotta saamme nähdä, miten joulupukin hevonen ajaa ilmassa.
He uskoivat, että joukupukki ajaa reellään ilman halki.
Isä Kiljunen oli hankkinut torven ja puhalsi siihen lähestyessään taloa. Pojat hurrasivat siihen vastaukseksi. Isä Kiljunen tuli hevosineen portille, jonne pojat olivat laatineet esteet, jotta joulupukin olisi pakko ajaa ilman halki. Ne nimittäin panivat suuret seipäät portin eteen. Isä Kiljunen tuli ajaen täyttä laukkaa pimeässä. Hevonen huomasi seipäät ja hyppäsi niiden yli, reki tuli jäljessä ja keikahti tietysti kumoon. Kovassa vauhdissa isä Kiljunen lensi reestä korkealle ilmaan ja suoraan hevosen selkään. Tämä säikähtyi, nousi ensin etujaloilleen, jolloin isä Kiljunen muksahti hevosen kaulaan, sitten takajaloilleen, jolloin isä Kiljunen lensi jälleen rekeen ja siitä mukkelismakkelis yhtenä keränä hankeen.
Ja pojat hurrasivat, sillä heidän mielestään oli joulupukin hyppy hyvin hauskan näköistä. Isä Kiljunen oli pannut naavaparran leukaansa ja pukenut ylleen turkit nurinpäin, jotta pojat eivät laisinkaan häntä tunteneet.
Säikähtyi isä Kiljunenkin tosiaan, hän ryntäsi taloa kohden, mutta pojat olivat sitoneet mustaa lankaa talon kuistin pylväitten väliin. Kun siis isä Kiljunen pyrki sisään, ei hän päässyt. Pimeässä ei hän nähnyt lankoja ja uskoi vahvasti, että tässä oli jotain taikuutta. Nyt hän yritti päästä kyökin portaitten kautta sisään, mutta pojat aavistivatkin juuri sitä ja siellä oli joulupukkia odottamassa uusi yllätys. Mistä olivatkaan pojat saaneet ruutia ja laittaneet oikein kovan latingin juuri portaitten eteen? Kun siis isä Kiljunen tuli sille kohtaa, laukesi se ja joulupukki meni ilmaan niin että ropsahti, lumen pöllytessä joka taholle ja talon ikkunoiden helistessä.
Ja isä Kiljunen tunsi hetkisen leijailevansa taivaan ja maan välillä ja sitten nopeasti laskeutuvansa.
— Minnekähän minä nyt joudun? ajatteli hän.
Pian hän huomasi sen. Hän putosi talon katolle.
— Se aikoo nyt mennä uuninpiipusta sisään, niinkuin kirjoissakin kerrotaan, sanoi Mökö. Mennään katsomaan.
Isä Kiljunen aikoi todellakin mennä uuninpiipusta sisään, sillä niin hätääntynyt hän oli. Arvaahan sen, sillä hän ei vielä koskaan ennen ollut lentänyt räjähdyksen vaikutuksesta ilmaan. Meneehän ihminen sellaisesta hiukan sekaisin.
Kun siis pojat pääsivät tikapuita myöten katolle, oli isä Kiljunen jo pää edellä mennyt uuninpiipusta sisään. Mutta kun hän oli lihava, ei hän päässyt solahtamaan alas, vaan takertui kiinni. Kintut vain sätkähtelivät ilmassa.
Äiti Kiljunen hämmensi juuri parhaillaan puuropataa, kun äkkiä sauhu alkoi tunkeutua huoneeseen ja uuninpiipusta kuului hirveä huuto.
— Menkää alta pois, minä tulen alas, huusi isä Kiljunen.
Niin hän uhkasi, mutta hän ei päässyt minnekään. Pojat koettivat talon katolla auttaa joulupukkia ja painoivat sitä alaspäin kummankin tarttuessa pukin jalkoihin. Ja tällä tavalla isä Kiljunen pääsi taas hiukan matkaa alaspäin.
— Mitä sinä sitä tietä tänne tulet? sanoi äiti Kiljunen, joka oli tuntenut miehensä äänen.
— En minä tiedä, vastasi isä Kiljunen. Tätä tietä minä nyt vain tulen. Anna tänne köysi, jotta kiskot sen avulla minut alas.
Äiti Kiljunen haki kiireimmän kautta pesunuoraa, kiinnitti sen hiilihankoon ja pisti sen uuninpiipusta sisään. Isä Kiljunen tarttui siihen.
— Kisko voimiesi takaa! huusi isä.
Ja äiti kiskoi.
— Mene sinä, joka olet lihavampi seisomaan sen päälle, kai se sillä tavalla pääsee alaspäin, sanoi Luru Mökölle.
Mökö astui uuninpiipun reunan sisäpuolelle ja alkoi polkea isäänsä.
Ja alkoihan isä Kiljunen valua alaspäin ja tuli viimein niin, että moksahti keittiön piipusta, pudoten suoraan puuropataan. Mökö, joka oli seisonut hänen päällään, putosi samassa. Pata kaatui ja koko herrasväki oli aivan tuhriintunut. Luru näki veljensä katoavan ja meni häntä auttamaan, jolloin hän vieri kuin sukkula piipusta alas, sillä hänhän oli laiha ja mahtui hyvin piipusta sisään.
Siinä he nyt kaikki olivat keittiön lattialla mustina noesta ja valkoisina puurosta. Ja kun Pulla katseli tätä joukkoa, ei se edes haukkunut, niin kovasti sen tuli sääli herrasväkeään. Se vain istui takajaloilleen ja leksutti etukäpäliään säälinsä tunnusmerkiksi ja vinkui.
Nyt vasta pojat tunsivat, kuka joulupukkina oli ollut ja tietysti he häpesivät kovasti, kun he olivat isäänsä tällä tavalla lennättäneet ja uuninpiipusta pudotelleet. Mutta isä Kiljunen oli hyväntahtoinen ihminen, joka ei koskaan leikistä suuttunut, eikä hän suuttunut nytkään.
— Joulupukki ei joutunut tulemaan, siksi hän pyysi minua toimittamaan asiansa, sanoi hän.
— Mutta missä ovat lahjat? kysyi äiti.
— Ne ovat reessä, sanoi isä.
— Mutta missä on reki?
Niin, missä on reki? Hevonen oli hirveästi säikähtynyt isän moksahtamista hänen selkäänsä ja sitten räjähdystä, oli rynnännyt eteenpäin ja hädissään mennyt suoraan kuistia kohden, jolloin se kavioillaan rikkoi poikien sinne asettamat langat ja rekineen kaikkineen ryntäsi suoraan saliin.
Kun siis herrasväki tuli saliin, näkivät he hevosen ja menivät sitä kohden. Mutta hevonen aivan hullaantui nähdessään suuren joukon mustan- ja valkoisenkirjavia ihmisiä, se koetti päästä pakoon ja yritti juosta salissa, mutta ei tietysti mahtunut minnekään kääntymään. Jos tämä olisi tapahtunut jokun muun ihmisen luona, olisivat varmasti kaikki huonekalut menneet rikki, mutta Kiljusen herrasväellä ei ollut mitään heikkoja huonekaluja. Pian oli hevonen saatu kiinni, kun se yritti nurkan kautta päästä pois, seisoen jalat sohvalla.
Lahjat otettiin reestä, hevonen kuljetettiin pois, herrasväki pesi itsensä puhtaaksi. Mutta joulupuuroa he eivät saaneet, ei kukaan muu kuin Pulla, joka söi itsensä niin lihavaksi keittiön permannolle valuneesta puurosta, ettei se jaksanut enää ollenkaan kävellä, kun vatsa veti maata, vaan lykki itseään eteenpäin. Ja sitten se nukkui kaksi päivää yhteen kyytiin.
Näin Kiljusen herrasväki on ainoa, joka on saanut nähdä mustan joulupukin, ja sellaista saattoikin tapahtua ainoastaan Kiljusille.
Jalmari Finne.