Kiljusen pojat koulussa
| Kiljusen herrasväen kalastusmatka Kirjoittanut Jalmari Finne |
| Hilkka Finnen kuvitus on jätetty tästä pois. |
Kiljusen pojat koulussa.
Kirjoittanut
Jalmari Finne.
Lihava Mökö ja laiha Luru pantiin kouluun. Se oli taas noita Kiljusen perheen ajattelemattomia tekoja, jonka kautta koko Helsingin kaupunki meni ihan mullin-mallin. Ei se sentään aivan alussa tapahtunut, sillä kummallista kyllä, he pääsivät Helsinkiin, joutuivat erään tuttavan rouvan luo asumaan, suorittivat sisäänpääsytutkinnon, eikä yhtään mitään merkillistä tapahtunut sen päivän kuluessa. Tuntui se Mököstä ja Lurustakin hiukan kummalliselta.
Koulussa oli kyllä ryhdytty kaikellaisiin varokeinoihin, kun kuultiin Kiljusten poikien tulevan. Palokunta oli lyseon pihalla, poliisit koko lyseon ympärillä, jokaisen ikkunan alle oli tuotu opettajien polstareita ja matrasseja, sillä he pelkäsivät, että heidän täytyisi hypätä ikkunasta ulos. Kun Mökö ja Luru tulivat lyseoon, niin kysyivät he palosotamiehiltä:
— Missä täällä on tulipalo, pääsisikö sitä katsomaan?
Palosotamiehet vastasivat:
— Me olemme täällä Kiljusten poikien tähden!
Mökö ja Luru katsoivat toisiinsa eivätkä sanoneet mitään. Pääsytutkinto oli hyvin helppo, sillä opettajat eivät tahtoneet mitenkään uskaltaa kysyä, niin peloittava maine kulki Kiljusen pojista, ja kaikki muistivat hyvästi sen ajan, jolloin koko Helsinki oli ollut aivan sekaisin, kun Kiljusen perhe oli tehnyt sinne huvimatkan. He pääsivät siis hyvin helpolla kouluun.
Kun opettajat olivat rauhoittuneet, niin ei seuraavana aamuna oltu ryhdytty mihinkään varokeinoihin, ja rehtori arveli, että Kiljusten poikien vaarallisuutta oli aivan suotta liioiteltu.
Aamupäivän välitunnilla kuulivat Mökö ja Luru erään opettajan valittavan, että hänen koiransa oli kadonnut. Ai, ai, kuinka hyvin Mökö ja Luru ymmärsivät, että se oli suuri suru hänelle! Ja he päättivät tehdä jotain, jotta opettaja saisi koiransa takaisin.
Ja he tekivätkin jotain. Iltapäivällä ei heitä kuulunut kouluun, ja opettajat olivat kovasti levottomia aavistaen, että tämä tiesi pahaa. Mökö ja Luru viipyivät senvuoksi, että he hakivat opettajan koiraa, ja kun he eivät sitä tunteneet, niin ottivat he jokaisen koiran kiinni, jonka vain näkivät. He olivat sitävarten hankkineet paljon nuoraa ja sitoivat koirat kaikki yhteen pitkään köyteen kiinni ja kuljettivat tätä koiralaumaa pitkin Esplanadinkatua. Ai, ai, sitä melua, mikä syntyi, kun muutamat koirat rupesivat siinä tappelemaan keskenään, jolloinka toiset olivat ihan kuristua. Ja koirat haukkuivat, ulvoivat, vinkuivat, ja ihmisiä kerääntyi katselemaan tätä kummallista menoa.
Oli siinä jos jonkinlaisia koiria, oli kovin suuria, ja aivan pikkuisia rakkeja, sillä eiväthän Mökö ja Luru tietäneet minkänäköinen opettajan koira oikeastaan oli.
Ja kun toiset koirat, jotka eivät olleet nuorassa kiinni, kuulivat tällaista elämää, niin juoksivat ne apuun. Ja pian olivat kaikki Helsingin koirat Esplanaadilla, ja nyt sitä mentiin lyseolle päin.
Kaikki oppilaat ja opettajat hyökkäsivät koulun ikkunoihin katsomaan, kun tämä merkillinen kulkue lähestyi. Ensinnä astelivat Mökö ja Luru vetäen köyttä, jossa oli toinen toisensa vieressä viisikymmentäseitsemän koiraa kiinni ja ympärillä monta vertaa enemmän muita koiria, katupoikia, kaikellaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, herroja ja työmiehiä.
Ja sitten pojat veivät nämät kaikki koirat kouluun sisään, ja kun he näkivät sen opettajan, jonka koira oli hukkunut, huusi Mökö: — Opettaja katsoo nyt mikä se näistä on opettajan koira!
Samassa jostain tuntemattomasta syystä joutuivat koirat riitaan keskenään ja tulivat hirveän vihaisiksi kaikille ihmisille. Ja nyt sitä alkoi kamala pako, pojat kiljuivat ja juoksivat portaita ylös ja alas, opettajat menivät piiloon pulpettien alle ja luokan taulujen taakse, mutta kaikkialle ilmestyi koiria, ja opettajat saivat nousta pöydille ja taulujen päälle seisomaan ja pojat rakensivat pulpeteista korkeita valleja luokkahuoneeseen.
Kun tätä menoa oli jonkun aikaa kestänyt, muisti koulun vahtimestari avata koulun oven kadulle, josta koirat pääsivät ulos.
Kohta oli koulu aivan tyhjä, ja oppilaat ja opettajat uskalsivat tulla näkyviin. Rehtoria kovasti kaivattiin ja hän löytyi viimein voimistelusalin katon rajasta, jonne hän oli kiivennyt tankoa myöten. Mökö ja Luru eivät voineet ymmärtää, miksi opettaja katsoi heihin niin vihaisesti, kun he kysyivät:
— Näkikö opettaja oman koiransa?
Mökö ja Luru ihmettelivät seuraavana päivänä, miksi koulun vahtimestari seisoi aina portilla suoloilla ladattu pyssy kädessään, minkätähden kaikkien opettajien palvelijattaret olivat koulun eteisessä pitäen varalla haavasiteitä, ja minkätähden heidän luokkahuoneeseensa oli laitettu erityinen hälyytyskello.
He eivät mitenkään voineet ajatellakaan, että tämä tapahtui heidän tähtensä.
Pari päivää edellisen tapauksen jälkeen satoi, jolloin Mökö ja Luru saivat kauhean nuhan. Äiti oli neuvonut heitä pitämään itseänsä nuhan varalta lämpöisinä, jonka vuoksi he nyt alkoivat koota ympärilleen kaikellaista lämmittävää.
Mökö, joka jo ennestäänkin oli paksu, pani vatsansa päälle ja selkäänsä suuren höyhentyynyn ja köytti ne nuoralla yhteen. Luru, joka oli laihempi, otti kokonaisen höyhenpatjan ja kietoutui siihen, niin että ylhäältä näkyi vain pää ja kädet ja alhaalta juuri ja juuri jalat.
Kun he eivät tällaisessa puvussa tahtoneet päästä liikkumaan, ottivat he ajurin ja ajoivat koululle. Portilla koulun vahtimestari kummasteli tätä paria ja hämmästyi niin, että laukaisi pyssyn, jolloinka kaikki suolat menivät opettajain kokoushuoneen ikkunaan ja särkivät sen.
Kaikki oppilaat katselivat suu auki Mököä ja Lurua, ja kuinka nämät aivan vakavina alkoivat kiivetä portaita ylös; Mökö pääsi jokseenkin helposti, mutta Lurun oli paljoa vaikeampi liikkua. Koko koulu asteli heidän jälestään. Juuri kun he pääsivät portaiden päähän, kaatui Luru ja kaatoi samassa kaksi poikaa, jotka vuorostaan kaatoivat toisia ja koko koulu meni mukkelismakkelis portaita alas ja muiden päällitse hyppeli Luru patjaansa kiedottuna.
Kun hän pääsi portaiden juurelle, nousi hän seisomaan ja huusi katsellessaan toisia, jotka kieriskelivät yhtenä sekamelskana portaita alas:
— Mikä teitä nyt vaivaa, minkätähden te noin kieriskelette?
Ennenkuin opettajien palvelijattaret olivat ennättäneet sitoa kaikkien haavat, kesti jokseenkin kauan.
Nyt sai Luru aivan yksinään astua portaita ylös, kukaan ei tohtinut häntä seurata. Kun hän tällä matkalla oli kierinyt viisi kertaa portaita alas, pääsi hän viimein luokkahuoneeseen, ja kaikki oppilaat asettuivat paikoilleen.
Mutta Mökölle ja Lurulle tuli näin patjoihin ja tyynyihin kiedottuina hirveän kuuma ja he alkoivat päästellä köysiä auki. Mutta tyyny ja patja olivat rappusissa kieriellessään menneet rikki ja höyhenet tulivat esiin. Toiset pojat riensivät auttamaan, mutta sitä enemmän vain höyhenet levisivät. Niitä oli ilma aivan täynnä ja pian oli jokainen saanut höyhenen kurkkuunsa ja yski kamalasti. Kaikki huusivat apua, mutta kukaan ei uskaltanut tulla sisään, kun pelättiin höyheniä leviävän muuallekin. Rehtori ilmoitti senvuoksi palokunnalle. Tämä tuli ja ruiskutti huoneen ihan täyteen vettä, jolloin kaikki höyhenet kastuivat ja putosivat maahan.
Nyt oli se vaara vältetty, mutta koko luokka oli aivan märkä, eikä lapsia voitu sellaisina lähettää kotiin.
Voimistelusalin seinästä toiseen pantiin vahvat köydet ja näihin ripustettiin opettaja ja kaikki pojat takinliepeestä riippumaan ja kuivumaan, ja voimistelusali lämmitettiin oikein kuumaksi.
Siinä he kaikki roikkuivat rinnatusten, mutta opettaja käytti aikaa hyväkseen ja kyseli pojilta.
Seuraavana päivänä lahjoitettiin Mökölle ja Lurulle koulun puolesta paksut villaiset alusvaatteet, jotta he eivät vain toista kertaa vilustuisi.