Kiljusen herrasväen kaupunginmatka

Kiljusen herrasväen kaupunginmatka

Kirjoittanut Jalmari Finne
Tämä Pääskysessä 1909 ilmestynyt kertomus on Kiljusen herrasväen ensiesiintyminen.


[s. 12]

Kiljusen herrasväen kaupunginmatka.

Kirjoitti Jalmari Finne.

Kiljusen herrasväki asui maalla, heillä oli siellä oma maatilansa. Heitä oli neljä, isä Kiljunen, lyhyt ja hyvin lihava mies, kaljupäinen ja pulleasilmäinen, äiti Kiljunen, laiha kuin tikku, pitkänenäinen ja tihrusilmäinen, ja sitten pojat Mökö ja Luru, jotka olivat aivan yhtä vanhoja. Mökö oli aivan isänsä näköinen, ja arvaahan sen, ettei hän silloin juuri kaunis ollut. Kaljua päätä ei hänellä ollut, mutta muuten hän oli aivan isänsä kuva. Luru oli taas äitinsä näköinen ja arvaahan sen, ettei hänkään juuri kaunis ollut. Mökön nimi oli oikeastaan Mikael ja Lurun nimi Lennart, mutta ei sitä kukaan enää muistanut, vaan kaikki kutsuivat heitä Mököksi ja Luruksi. Eikä heidän nimensäkään ollut oikeastaan Kiljunen, vaan Kiljander. He olivat saaneet Kiljusen nimen siksi, että he aina pitivät niin tavattoman suurta ääntä. He eivät osanneet ollenkaan puhua hiljaa, vaan huusivat, ja he huusivat, tapahtui mitä tahansa, hyvää tai pahaa. Siksi he olivat saaneet nimen Kiljunen, ja he olivat lopulta jo niin tottuneet siihen, että itsekin kutsuivat itseään Kiljusiksi.

He olivat päättäneet tehdä huvimatkan Helsinkiin. Isä ja äiti olivat siellä usein käyneet, mutta eivät pojat koskaan, ja kun Mökö ja Luru jo olivat yhdeksänvuotiaita ja heidät oli lähetettävä kouluun syksyllä, niin päättivät isä ja äiti ensin näyttää heille kaupunkia, jotta eivät syksyllä eksyisi siellä.

Oli kesäkuun 30 päivä, ja aamusta alkaen oli valmistauduttu matkaan. Ja oli siinä hälinää ja huutoa ennenkuin kaikki tavarat olivat koossa. Suureen matkakirstuun ahdettiin isän, äidin ja poikien vaatteita. Pojat olivat tahtoneet että heidän koiransakin pääsisi Helsinkiä katsomaan. Tämä koira oli pieni ja paksu villakoira ja sen nimi oli Pulla. Nyt oli Pulla ensin saatava kiinni, jotta sille pantaisiin ketjut kaulaan, joista sitä kuljetettaisiin. Mutta kun Mökö tuli ketjut käsissään sen lähelle, niin läksi Pulla karkuun. Se juoksi pitkin pihamaata ja Mökö ja Luru sen jälestä. Ja koira haukkui ja pojat huusivat ja isä jaäiti toruivat. Oli siinä ääntä. Ja ihmiset kaukana kylällä sanoivat: Mitä se Kiljusen herrasväki taas kiljuu? Vihdoin saatiin Pulla kiinni, se oli juossut lehtimajaan, eikä päässyt sieltä enää karkaamaan.

Sillä aikaa, kun isä ja äiti antoivat [s. 13]palvelijoille määräyksiä talon hoidosta heidän poissaollessaan, leikkivät Luru ja Mökö kuurupiilosilla. Ensin meni Mökö piiloon. Hän kiipesi kaapin päälle, josta alas tullessaan hän pudotti kaksi suurta hattulipasta. Sitten meni Luru piiloon, ja kun hän oli laiha, meni hän matkakirstuun ja pudotti sen kannen kiinni, ja kansi meni lukkoon. Kesken leikkiä ajoivat rengit hevoset kuistin eteen. Toisilla kärryillä piti vietämän matkakirstu, toisella Kiljusen herrasväki asemalle. Renki nosti kirstun rattaille ja läksi ajamaan. Lurusta oli hauskaa olla kirstussa, eikä hän hiiskunut mitään, ajatteli vain: Nyt ei Mökö minua löydäkään.

Eihän Mökö häntä löytänytkään. Ja kun piti lähdettämän asemalle, niin etsi koko talon väki häntä talosta ja huusi: Luru! Luru! Luru!

Sillä aikaa tuli Lurun yhä vaikeammaksi hengittää kirstussa, sillä ilma alkoi sieltä loppua. Hän alkoi huutaa, ja arvaahan sen, että se kuului, olihan hän Kiljusen Luru. Renki joka istui kirstun päällä ajamassa, pelästyi ja hevonen pelästyi, ja vähän ajan päästä olivat hevonen, renki, kirstu ja sen sisässä Luru maantien ojassa. Renki, koetti saada kirstua auki, mutta sehän oli mennyt lukkoon. Hän jätti hevosen maantielle ja juoksi taloa kohden huutaen: Tuolla se Luru on maantienojassa kirstun sisällä.

Isä ja äiti parkasivat kauhusta. Ja kyllä se kuului, kun Kiljusen herrasväki huusi. Kiireimmän kautta ajoivat he toisella hevosella sinne, missä Luru oli maantienojassa nurin menneen kirstun sisässä. Kirstu käännettiin oikeinpäin ja Luru tuli ulos, ja kummallista kyllä, hän ei edes huutanutkaan, niin tukehduksissa hän oli. Mutta isä ja äiti ja Mökö huusivat ilosta sitä enemmän.

Kirstu nostettiin rattaille ja Kiljusen herrasväki nousi toisille rattaille ja ajoivat asemalle päin, isä ja äiti istuen edessä ja Mökö ja Luru takana. Oli ajettu jo jonkun matkaa, kun molemmat pojat huusivat aivan yht’aikaa. Ja he huusivat niin kovaa, että isä ja äiti pelästyivät, ja se oli jo paljon se, sillä kyllä he olivat huutoon tottuneita.

— Mikä nyt on hätänä? huusi äiti.

— Pulla! Pulla jäi kotiin! huusivat molemmat pojat.

Hevonen käännettiin ja käytiin hakemassa Pulla rattaille. Asemalle ajaessa pitivät pojat sitä sylissään. Se oli levoton ja koetti puraista poikia, ja arvaahan sen, että se sen teki, kun Mökö sitä koko ajan nipisteli. Pojat päättivät antaa Pullan juosta rattaiden jälestä ja laskivat sen maantielle, itse pitivät he ketjuista kiinni. Pulla oli pieni ja juoksi minkä jaksoi. Mutta isä katsoi kelloaan ja näki ajan olevan täpärällä, hän alkoi ajaa kovempaa, ja silloin ei Pulla enää jaksanutkaan juosta. Se kaatui ja kun pojat pitivät ketjuista kiinni, niin laahautui se pitkin maantietä. Ja tomu pölysi korkealle ilmaan.

[s. 7]Taas pojat huusivat. Isän täytyi seisauttaa hevonen siksi, kunnes Pulla oli nostettu rattaille. Aijai, kuinka se oli harmaa, ja niin likainen, niin likainen, arvaahan sen, kun oli saanut kieriä pitkin tomuista maantietä.

Jo oltiin lähellä asemaa. Samassa tuli juna asemalle. Ja silloin kaikki, isä ja äiti, Mökö ja Luru huusivat: Ei saa jättää!

Koko junanväki aivan säikähtyi tätä melua, ja koneenkäyttäjä unohti panna veturin liikkeelle, hän katseli vain tuota joukkoa, joka tuli täyttä laukkaa ajaen maantietä pitkin ja huusi ja huitoi käsillään.

Olipa asemalla hälinä, kun Kiljusen herrasväki sinne pääsi, sellainen hälinä, että luuli jo suuren tappelun tulleen. Mutta eihän siellä mitään tappelua ollut, Kiljusen herrasväki vain matkusti Helsinkiin.

Matkakirstu vietiin tavaravaunuun, samoin Pulla, sillä koiria ei saa kuljettaa matkustajavaunussa, ja Kiljusen herrasväki lykättiin matkustajavaunuun. Juna läksi liikkeelle.

Viisi minuuttia olivat Kiljuset aivan vaiti paikoillaan, ja se oli merkillistä, sillä he puhuivat ja huusivat tavallisesti niin paljon. Mutta matka asemalle oli ollut niin seikkailurikas, että he itsekin olivat hämmästyneitä siitä, että he nyt kuitenkin istuivat junassa. Mutta kun viisi minuuttia oli kulunut, pujahtivat Mökö ja Luru vaunun sillalle. Siellä alkoi Mökö ajatella, mitenkähän Pulla voi. Hän tiesi, että Pulla oli junan viimeisessä vaunussa, joka oli tavaravaunu.

— Mennään katsomaan Pullaa, sanoi Mökö Lurulle.

Juna kulki silloin ylämäkeä ja siis tavallista hiljempää. Mökö hyppäsi pois junasta. Luru olisi seurannut, ellei olisi nähnyt, miten Mökö kaatui ]a kieri pitkän matkaa radan sivua myöten. Hän jätti sen siis tekemättä. Samassa tuli konduktööri ja ajoi Lurun vaunuun sisälle.

Kun Luru tuli sinne yksinään, kysyi äiti heti:

— Missä on Mökö? — Mökö hyppäsi junasta, vastasi Luru.

— Hyppäsi junasta! huusivat isä ja äiti yht’aikaa.

— Hän meni katsomaan Pullaa. En minä tiedä pääsikö hän, sillä hän kieri pitkin radan sivua. Meni aivan ympäri, noin, noin, niinkuin kerä tai niinkuin Pulla siellä maantiellä, selitti Luru.

Olipa se hälinää ja huutoa, joka nyt syntyi. Vaunun seinässä oli hätäjarru, sitä vedettiin, ja juna pysähtyi. Ja kaikki huusivat, tietysti Kiljuset itse enimmin. Ihmiset pistivät päänsä ikkunoista ulos, ja kun kuulivat, että eräs poika oli pudonnut junasta, niin alkoivat he kaikki huutaa. Ihmisiä tuli vaunuista ja astui radalle ja suuri lauma, Kiljuset etunenässä, läksi juoksemaan sinne mistä juna oli tullut. Muutamat kompastuivat [s. 8]ratapölkkyihin, mutta nousivat taas ja jatkoivat juoksua. Löytyihän se Mökö. Siellä hän poimi mansikoita radan reunalta. Likainen hän oli, hyvin likainen, mutta aivan terve. Kun hän oli niin lihava, niin eihän hän ollut loukannutkaan itseään junasta pudotessaan. Hän oli vain kierinnyt ja töyssyellyt kuin pallo. Kiljuset huusivat ilosta nähdessään toisensa. Ja aivan vieraatkin ihmiset syleilivät Mököä. Sitten palasivat kaikki takaisin junaan.

Nyt pantiin Mökö ja Luru istumaan vaunun penkille vastapäätä vanhempiaan ja ankaran rangaistuksen uhalla kiellettiin heitä liikkumasta paikoiltaan.

Parin tunnin päästä tultiin Helsinkiin. Ei se junamatka sen pitempi ollut. Asemalla piteli isä Mököstä ja äiti Lurusta kiinni, jotta eivät katoaisi väentungoksessa. Suuren huudon jälkeen saivat he kantajan käsiinsä, ja antoivat tämän toimeksi hommata Pulla ja matkakirstu tavaravaunusta esille. Pulla otettiin samaan matkaan heidän kanssaan, mutta matkakirstu lähetettiin hevosella Seurahuoneelle, jossa Kiljuset olivat päättäneet ottaa itselleen asunnon pariksi päiväksi. He päättivät astua jalkaisin Seurahuoneelle näyttääkseen samalla kaupunkia pojille.

Rautatientorilla kulki raitiovaunu, ja Mökö ja Luru tahtoivat päästä sillä ajamaan. Isä ja äiti suostuivat siihen. Kun vaunu jo oli liikkeellä, juoksivat he sen jäljestä huutaen ja huitoen käsiään. Vaunu pysähtyi ja Kiljusen herrasväki, kaikki viisi, sillä olihan Pullakin matkassa, kiipesi vaunuun. He olivat juuri ja juuri ennättäneet istumaan kun isä Kiljunen huusi:

— Hyvänen aika! me ajamme aivan väärään suuntaan. Seis! Seis!

Suurella hälinällä he kiipesivät taas pois vaunusta, joka jo oli päässyt Villenkadun kulmaan, ja alkoivat juosta takaisin asemalle päin, Pulla edellä, pojat jäljestä ja viimeiseksi isä ja äiti.

Tultuaan jälleen aseman luo, mietti isä Kiljunen. Lopulta hän sanoi:

— Se vaunu, joka vie Seurahuoneelle, kulkeekin Aleksanterinkatua pitkin.

Rautatientorilta johtaa lyhyt Hakasalmen katu Aleksanterinkadulle. Sitä pitkin he nyt alkoivat juosta. Tietysti keskellä katua, sillä katukäytävällä he olisivat kaataneet kumoon kaikki ihmiset.

Siellä jo kulki raitiovaunu Aleksanterinkatua pitkin. Isä [s. 9]Kiljunen huusi: Seis! ja heilutti lakkiaan. Äiti Kiljunen huusi: Seis! ja heilutti nenäliinaansa. Mökö ja Luru kiljuivat: Seis! ja Pulla haukkui. Kaikki ihmiset pysähtyivät ihmettelemään tätä mellakkaa. Vaunut olivat pysähtyneet ja Kiljuset kiipesivät hengästyneinä sisään.

He olivat niin hengästyneitä juoksemisesta ja huutamisesta, että eivät ennättäneet sanoa eikä tehdä mitään ennenkuin jo olivat Seurahuoneen edessä. Sinne oli jo tuotu heidän matkakirstunsakin. He saivat huoneen ja menivät sinne puhdistamaan itseään, sillä he olivat hyvin tomuisia.

Hotellin palvelijatar, joka näki millaisessa tilassa he olivat, sanoi:

— Täällä on aivan lähellä kaksi kylpyhuonetta, jos herrasväki tahtoo niitä käyttää.

Mökö ja Luru seurasivat palvelijatarta katsomaan, millaisia ne olivat, sillä kun he eivät koskaan olleet käyneet kaupungissa, eivät he tietäneet niistä mitään. Pulla seurasi heitä.

Palvelijattaren lähdettyä he menivät kumpikin eri kylpyhuoneeseen ja avasivat kaikki hanat. Sitten pani Mökö Pullan uimaan ammeeseen ja sitten Luru teki Pullalle samoin omassa kylpyhuoneessaan. Kun hanat olivat auki, tulivat ammeet pian vettä niin täyteen, että se meni yli reunojen. Pojat eivät osanneet hanoja sulkea, vaan jättivät ne auki ja menivät siihen huoneeseen, jossa isä ja äiti olivat. Siellä heidän kasvonsa pestiin, tukka kammattiin ja vaatteet harjattiin. Mutta hotellissa alkoi kuulua kovaa huutoa. Kiljuset läksivät katsomaan, mitä se oli. Kylpyhuoneista tuli käytävään vettä aivan virtanaan, sitä lainehti kaikkialla. Mökö ja Luru huusivat riemusta ja astelivat vedessä ja löivät jalkojaan siihen niin, että vesi roiskui korkealle.

Oli siinä työtä ja vaivaa ennenkuin hanat olivat suljetut ja kaikki taas käytävissä kuivattu. Hotellin isäntä torui Kiljusia, isä ja äiti huusivat pojilleen, ja Mökö ja Luru nauroivat tälle vedenpaisumukselle.

Nyt läksivät isä ja äiti näyttämään pojille kaupunkia. Senaatintori oli aivan lähellä ja sen keskellä on Aleksanterin patsas. He menivät sen luo. Pulla alkoi heti haukkua pronssileijonaa, joka on patsaan juurella. Mökö ja Luru tahtoivat koettaa, voiko sen selässä ratsastaa, ja samassa he jo olivatkin kiivenneet sen selkään.

Mutta torin varrella on poliisikamari, ja poliisit eivät salli kiipeämistä leijonan selkään. Sieltä huudettiin:

— Pois pojat sieltä!

Mökö ja Luru pelästyivät, tulivat alas leijonan selästä ja läksivät juoksemaan pakoon. Poliisikamarista ryntäsi kymmenen poliisia heidän jäljestään. Pojat edellä, isä ja äiti heidän jäljessään ja nuo kymmenen poliisia ja Pulla viimeiseksi juoksivat Nikolainkirkon korkeita portaita ylös. Päästyään kirkon luo näkivät pojat sen seinällä rautaiset tikapuut ja alkoivat kavuta niitä ylös. Isä ja äiti, jotka tahtoivat pidättää heitä, [s. 10]kiipesivät heidän jäljessään. Ja poliisit, jotka tahtoivat ottaa heidät kiinni, tulivat kaikki kymmenen heidän perässään. Katolle päästyään alkoivat pojat juosta kirkon kupukaton ympäri, ja vanhemmat ja poliisit perässä. Pulla oli jäänyt alas ja haukkua räkätti siellä vimmatusti. Kierrettyään kupukaton tulivat pojat taas tikapuitten luo ja alkoivat kiivetä alas, isä ja äiti jäljessä ja poliisit viimeiseksi. Alhaalla otti Pulla heidät suurella ilohaukunnalla vastaan.

Pojat juoksivat kirkon portaita alas ja toiset jäljessä, he juoksivat yli senaatintorin ja pitkin Sofian katua kauppatorille. He juoksivat huutaen, sillä tietysti he kaikki huusivat, yhä eteenpäin satamaan päin. Siellä tuli meri eteen. Pojat eivät voineet hillitä vauhtiaan, vaan mulskahtivat veteen. Isä ja äiti pelästyivät ja hyppäsivät heitä auttamaan. Poliisit pelkäsivät heidän hukkuvan ja seurasivat perässä. Oli siinä vedessä pulikoitsijoita. Mökö ja Luru uivat ja huusivat ja Pulla ui heidän jäljestään. Isä ja äiti kiljuivat ja koettivat saada pojista kiinni. Ja poliisit koettivat auttaa heitä kaikkia vedestä.

Kaupungilla oli paljon väkeä liikkeellä ja ne juoksivat katsomaan tätä hälinää. Niitä tuli joka taholta ja kohta oli tori niin täynnä kansaa, että raitiovaunutkaan eivät päässeet kulkemaan, vaan liikenne oli pysäytettävä.

Pulla pääsi eräästä kohdasta nousemaan rannalle ja Luru seurasi häntä ottaakseen Pullan kiinni. Tätä eivät toiset uidessaan huomanneet.

Vihdoin saatiin Kiljusen herrasväki rannalle ja kaikki kymmenen poliisia nousi vedestä ylös. Silloin huomasivat Kiljuset, että Luru oli poissa.

— Hän on hukkunut! huusivat he, ja isä, äiti ja Mökö hyppäsivät jälleen veteen etsiäkseen häntä. Poliisit, joiden tehtävänä on pelastaa hukkuneita, hyppäsivät tietysti myöskin. Ja siellä nyt koko joukko oli jälleen meressä. Poliisit sukelsivat ja Mökö ja äiti sukelsivat. Isä oli niin lihava, että hän ei mitenkään päässyt veden alle. Oli se sukeltamista. Vesi aivan kuohui. Ja ihmiset rannalla huusivat kauhusta, kun luulivat pienen pojan sinne hukkuneen. Jota enemmän he huusivat, sitä enemmän kokoontui kansaa torille. Olipa siinä tungosta.

Torilla oli Luru vihdoin saanut Pullan kiinni ja tuli se kainalossaan katsomaan, mitä varten kaikki niin kovasti huusivat. Kun hän näki vanhempansa, veljensä ja poliisit yhä sukeltamassa, huusi hän:

[s. 11] — Mitä te sieltä etsitte?

Isä näki Lurun ja huusi ilosta ja äiti huusi ja Mökö huusi ja poliisit huusivat ja koko kansa torilla huusi ilosta. Oli siinä ilonhuutoa yhdeksi kertaa.

Kaikki nousivat vedestä pois ja märkiä he olivat, aivan läpimärkiä. Kiljuset menivät Seurahuoneelle muuttamaan toiset vaatteet ylleen, ja poliisit läksivät poliisikamariin kuivaamaan univormujaan. Ja kansa hurrasi heidän kulkiessaan. Se oli aika juhlapäivä Helsingissä.

Nyt saivat Kiljuset riisua aivan kaikki vaatteet yltään ja muuttaa kuivat. Ensin otettiin alusvaatteet esille. Mököllä oli vasta paita päällään, kun hän toisten huomaamatta pujahti ovesta ulos ja läksi juoksemaan hotellin portaita alas. Alhaalla koetti ovenvartija häntä pidättää, mutta Mökö livahti hänen käsistään ja pääsi Kauppatorille. Isä ja äiti huomasivat Mökön kadonneen ja unohtaen, ettei heilläkään ollut muuta kuin alusvaatteet päällään, läksivät etsimään häntä. Kuultuaan, että Mökö oli juossut torille, juoksivat hekin sinne. Oli se merkillinen näky. Ensin juoksi Mökö paitasillaan, ja häntä ajoi takaa muu Kiljusen perhe. Lurulla oli hänelläkin vain paita, isällä oli alushousut jo jalassaan ja äidillä alushame päällään. Kaikki ihmiset huusivat hämmästyksestä heidät nähdessään, sillä eihän kukaan Helsingissä kulje kadulla alusvaatteissaan. Mutta Kiljuset eivät sitä muistaneet. He näkivät Mökön juoksevan laivarantaan ja riensivät jäljestä sinne. Rannassa oli venäläinen höyrylaiva, joka oli juuri lähtemässä Viaporiin. Mökö tahtoi matkustaa laivalla ja hyppäsi siihen juuri silloin, kun laiva erkani rannasta.

Isä, äiti, Luru ja Pulla tulivat huutaen rantaan. Pulla ei huutanut, se haukkui, mutta muut Kiljuset huusivat. Eihän se höyrylaiva silloin enää kääntynyt, vaan mennä hurisi eteenpäin. Kiljuset aivan kauhistuivat luullen, että nyt Mökö läksi ainiaaksi pois. Rannassa oli toinen höyrylaiva. Kiljuset menivät sinne ja luvaten suuren summan rahaa he saivat koneenkäyttäjän lähtemään ajamaan takaa toista laivaa. Isä Kiljunen huusi edellistä pysähtymään, ja kun hänen äänensä ei kuulunut, niin pani hän laivan pillin soimaan. Ja se vihelsi ja vinkui, niin että koko kaupunki kaikui.

Tämän kuuli Mökö ja pani venäläisen laivan pillin myöskin soimaan, sillä hän oli nähnyt perämiehen vieressä nuoran, josta vetämällä sai sen viheltämään.

Kun satamassa olevissa laivoissa kuultiin tällaista vihellystä, niin läksivät ne kaikin jäljestä, sillä kaikki luulivat, että jokin suuri vaara oli lähellä. Meri oli aivan mustanaan laivoja, sillä Helsingin satamassa on niitä aina kesällä hyvin paljon. Siellä oli suuria ulkomaan laivoja ja pieniä saaristolaivoja ja moottoriveneitä. Ja kun ne olivat ajaa toistensa päälle, niin täytyi niiden panna vihellyspillit soimaan. Oli siinä jos jonkinlaista ääntä. Suuret [s. 12]laivat pörisivät, pienemmät pärisivät ja pienet pirisivät. Ja melu oli niin kauhean suuri, että kaupungin kaikki asukkaat riensivät suurin joukoin rantaan katsomaan, mikä oli hätänä.

[s. 10] Kun Viaporissa nähtiin, että kaikki Helsingin laivat tulivat venäläisen laivan jäljestä hirveällä [s. 11]hälinällä ja pärinällä Viaporia kohden, niin luultiin koko kaupungin tulleen hulluksi ja hyökkäävän linnoitusta vastaan. Kaikki kanuunat käännettiin kaupunkiin päin ja koko sotaväki oli aseissa. Venäläinen laiva, jossa Mökö paitasillaan oli, laski Viaporin rantaan. Pian tuli Kiljusen muukin perhe toisella laivalla. Kyllä viaporilaiset katselivat hämmästyneinä tätä herrasväkeä, jolla ei ollut päällään muuta kuin alusvaatteet.

Ilosta huutaen syleilivät Kiljuset toisiaan. Pian saatiin viaporilaisille asia selvitetyksi, ja silloin kaikki nauroivat oikein makeasti.

Kun Kiljusilla oli niin vähän vaatteita yllään, annettiin heille lainaksi sotilaitten univormuja. Kyllä he olivat hullunkurisen näköisiä niissä pukimissa, varsinkin pojat, joilla takki laahasi maata, ja tavan takaa hekompastuivat siihen.

Kiljuset palasivat laivalla takaisin Helsinkiin. Ja oli se komeata tuloa, sillä kaikki muut laivat seurasivat heitä.

Satama oli aivan tungokseen asti täynnä kansaa, kun he astuivat maihin. Pian selvisi kansalle, mikä oli ollut tämän melun aiheena. Ja silloinpa naurettiin, ja hurraahuudoilla otettiin Kiljusen perhe vastaan rantaan tullessaan. Ja kannattikin hurrata, sillä he olivat niin merkillisen näköisiä venäläisten sotilaitten takeissa.

Kiljuset olivat aivan liikutettuja tästä vastaanotosta. He eivät koskaan olisi voineet kuvitellakaan, että pääkaupunki ottaisi heidät vastaan sellaisilla suosionosoituksilla.

Päästyään Seurahuoneelle, jossa kaikki palvelijat ovenvartijasta kyökkipiikoihin ja kengänkiillottajiin asti oli heitä vastaanottamassa, menivät he huoneeseensa pukeutumaan jälleen omiin vaatteisiinsa. Sen tehtyään he tilasivat itselleen ruokaa ja söivät suurella ruokahalulla, sillä olivathan he sinä päivänä olleet kovasti liikkeellä.

Koko päivällisen ajan seisoi kaksi palvelijaa heidän pöytänsä ääressä ja kolmas kuljetti heille ruokia. Kiljuset luulivat tätä palvelijoiden suurta määrää kohteliaisuudeksi, mutta se olikin hotellin isännän keksimä varovaisuuskeino. Hän pani Kiljusille vartijat, jotta nämät eivät voisi saada mitään odottamatonta jälleen aikaan.

Syötyään päättivät isä ja äiti mennä Korkeasaarelle näyttämään Mökölle ja Lurulle siellä olevaa eläinkokoelmaa. Kadulle tultuaan oli Helsingin poliisimestari viiden poliisin kanssa heitä odottamassa. Tämäkin oli varovaisuustoimenpide poliisilaitoksen puolelta, jotta Kiljuset eivät saisi mitään odottamatonta aikaan.

Poliisit saattoivat Kiljusen herrasväen laivarantaan, ja Kiljuset luulivat, että tämäkin oli kohteliaisuutta.

Kun herrasväki ilman mitään häiriötä oli päässyt Korkeasaarelle menevään laivaan ja se oli lähtenyt liikkeelle, sanoi poliisimestari poliiseille:

— Nyt saa Helsingin kaupunki kai olla vähän aikaa rauhassa.

[s. 12] Hän jäi kuitenkin rantaan katsomaan, pääseekö laiva onnellisesti Korkeasaarelle. Eihän se päässyt! Aivan keskivälillä se pysähtyi ja sieltä kuului niin kamala huuto, että kylmät väreet kävivät poliisien ruumiin läpi. Mitä oli laivalla tapahtunut?

Mökö ja Luru olivat alussa katselleet koneiden käyntiä ja sitten menneet laivan perään. Täältä he kenenkään huomaamatta kiipesivät laivan katolle. Isä ja äiti Kiljunen etsivät poikiaan, ja kun ei niitä mistään löydetty, alkoivat he huutaa.

— Ne ovat hukkuneet! huusivat he.

Kaikki laivassa olijat kauhistuivat ja alkoivat hekin huutaa. Kone pysäytettiin ja kaikki katselivat ympärilleen, eikö pinnalla näkyisi lapsia.

Tällä välin olivat poliisit tulleet toisella laivalla apuun. Kuultuaan mitä etsittiin, sanoivat he:

— Tuollahan pojat ovat laivan katolla!

Laiva pääsi jatkamaan matkaansa Korkeasaarelle ja pojat otettiin katolta alas. Poliisimestari ensin aikoi tulla miehineen vartioimaan, mutta palasikin kaupunkiin.

Korkeasaarella juoksivat pojat erilleen vanhemmistaan. Nähdessään kaikki eläimet häkeissään, tuli heidän niitä sääli, ja he päättivät ne päästää vapaiksi. He olivat tottuneet käyristetyillä nauloilla avaamaan lukkoja, nyt he etsivät nauloja, löysivätkin, ja tekivät niistä lukkojen avaajia.

Syntyipä saarella hälinää, kun kaikki pedot vähitellen tulivat häkeistään maalle. Ensin ne ajoivat vaan toisiaan takaa, mutta lopulta ihmisiäkin, jotka peloissaan eivät tienneet, minne olisivat paenneet. Ihmisiä juoksi pitkin saarta, ja karhut, pukit, hirvet, sudet, ketut ja kaikki muut eläimet niiden jäljestä. Ihmiset parkuivat ja eläimet karjuivat. Olipa se elämää! Kun ei muita pakopaikkoja ollut, ja saarella oli paljon väkeä, niin kiipesivät ihmiset puihin. Ja pian näki kaikkialla puiden oksilla istuvia itkeviä ja huutavia olentoja. Ja eläimet pitivät alhaalla hauskaa ja tanssivat saadessaan taas olla vapaudessaan. Kiljusen isä ja äiti huusivat poikiaan, ja kuuluihan heidän äänensä yli muiden huudon. Mökö ja Luru juoksivat ravintolan luo, jonka katolla isä ja äiti monen muun kanssa istuivat.

Pian levisi sana Helsinkiin tästä kauhistuksesta. Kaikki riensivät apuun ja meri oli mustanaan laivoja ja veneitä, mutta kukaan ei uskaltanut nousta maihin. Lopulta tuotiin koko palokunta suuren höyryruiskunsa kanssa. Ruiskuttamalla vettä petojen päälle saatiin ne menemään takaisin häkkeihinsä. Ihmiset uskalsivat tulla puista alas ja juoksivat rantaan, josta pääsivät laivoihin. Vihdoin olivat kaikki muut eläimet häkeissään paitsi karhut, jotka eivät uskaltaneet mennä häkkiinsä. Siellä oli Pulla. Se oli sinne paennut petoja ja haukkua rähisi nyt siellä vimmatusti, niin että karhutkin pelkäsivät. Mökö ja Luru saivat sen sieltä pois, ja silloin saatiin [s. 13]karhutkin häkkiinsä ja Korkeasaarella oli taas rauhallista.

Kaikki ihmiset palasivat kaupunkiin ja Kiljusen herrasväki myöskin.

Päivä oli ollut niin rasittava, että he päättivät mennä varhain levolle. Heidän mielestään oli Helsinki hyvin hauska kaupunki ja ihmiset hyvin ystävällisiä, varsinkin poliisit, jotka aina seurasivat heitä. Yölläkin oli kaksi poliisia heidän ovensa takana vartioimassa, jotta he eivät pääsisi yöllä mitään odottamatonta saamaan aikaan.

Kiljuset olivat niin väsyneitä, etteivät he olisi jaksaneetkaan.

Mutta tuli aamu!

Kiljuset olivat levänneet ja olivat hyvällä tuulella ja silloin oli täysi syy pelätä, että heille tapahtuu taas jotain odottamatonta.

Ja tietysti tapahtui heti kun pojat olivat päässeet vuoteistaan ylös. He kurkistivat käytävään, poliisit olivat poissa. Nyt arvelivat he tuottaa koko hotellille suuren ilon, ja olikin se ilo hyvin merkillinen. He alkoivat juosta pitkin hotellia ja huutaa:

— Tuli on irti! Tuli on irti!

[s. 8] Seurahuoneella on yli sata matkustajahuonetta, ja kaikista niistä juoksi ihmisiä ulos. Olipa siinä hälinää ja melua. Ja miten ne ihmiset olivat puettuja! Useimmat nousivat suorastaan sängyistään ja juoksivat portaita alas. Naiset huusivat ja miehet huusivat pelosta ja kauhusta. Ja kun huomasivat, että kaikki olikin ollut vain turhaa hälyytystä, niin silloinpa vasta he kaikki huusivatkin. Mutta nyt se oli kiukusta. Kyllä oli Seurahuoneella melua ja hälinää.

Seurahuoneen isäntä pyysi Kiljusia muuttamaan vielä samana päivänä pois, sillä heidän olonsa teki koko hotellin rauhattomaksi.

Koko Kiljusen herrasväki, Pulla siihen luettuna, läksi nyt kaupungille, tietysti poliisin vartioimana, he aikoivat etsiä itselleen asuntoa kaupungin rauhallisimmalta puolelta, Kaivopuistosta. Isä Kiljusen mielestä olivat muut saaneet rauhattomuuksia aikaan, eivätkä he. Seurahuoneen lähellä he nousivat siihen raitiotievaunuun, joka menee Kaivopuistoon päin. Vaunussa ei ollut ketään muita kuin he. Isä ja äiti menivät Pullan kanssa vaunun sisään, Mökö ja Luru vaununkuljettajan luo, vaunun etuosaan. Vaunun konduktööri meni siirtämään vaihdetta, jotta vaunu pääsisi Kaivopuiston raiteelle, sillä Kauppatorilta haaraantuu raiteita moneen suuntaan. Kun konduktööri oli siten vaunusta poissa ja kuljettaja hetkiseksi läksi hänkin torille, niin pojat tarttuivat siihen veiviin, jolla sähkö yhdistetään vaunun koneeseen. He väänsivät täyden sähkön päälle. Ja kyllä se tuntuikin heti! Vaunu oikein syöksyi eteenpäin. Sinne ne jäivät torille huutamaan sekä konduktööri että kuljettaja. Jo alkoivat [s. 9]Kiljusetkin huutaa, niin huimaa vauhtia mentiin rataa myöten eteenpäin. Pian oltiin Kaivopuiston kohdalla ja siitä Tehtaankatua eteenpäin. Kiljusten vaunu sai pian kiinni edelläkulkevan vaunun, jonka, jotta ei tulisi yhteentörmäystä, täytyi vuorostaan lähteä samallaista kyytiä eteenpäin. Nyt ajoi kaksi vaunua hurjaa vauhtia perätysten. Olipa se menoa. Niin sitä kiidettiin Laivurinkatua ja Fredrikinkatua ja Ison-Roopertinkatua. Ja aina edellä kulkevat vaunut saivat nekin lähteä samaa kyytiä kulkemaan. Se oli komeata menoa. Erottajantorin kautta tultiin Ylioppilastalolle. Silloin oli vaunuja jo neljä. Siellä ne ajoivat edelleen menemään kaksi muuta vaunua, joten niitä nyt oli yhteensä kuusi. Ja voi sitä menoa pitkin Aleksanterin katua! Kaikissa niissä viidessä vaunussa, jotka kulkivat Kiljusten vaunun edellä pakoon, soitettiin kelloa aivan yhtäpäätä, ja vaunuissa olevat ihmiset huusivat ja parkuivat, ja kaduilla huudettiin, ja koko kaupunki oli aivan mullin mallin kauhusta. Ja niin Kiljuset pelkäsivät, että istuivat vain vaunussaan, eivätkä edes huutaneet. Kaikki kuusi vaunua tuli taas Kauppatorille. Siellä oli vaihde asetettu Söörnääsiin päin meneviä vaunuja varten. Ja koko tämä vaunurivi kiisi nyt Seurahuoneen ohitse, kiersi sen nurkan taakse, meni senaatin ohitse ja Nikolainkadulle ajaen yhä uusia vaunuja edellään, niin että niitä jo oli kahdeksan. Kun tämä hurja, kaikkia kauhistuttava jono tuli Unioninkadulle ja Pitkänsillan yli meni Söörnääsiin päin, niin oli vaunuja jo kymmenen. Söörnääsin puolella on tehdas, josta sähköä johdetaan raitiotielle. Täällä huomattiin ja kuultiin tämän joukon tulo, sillä kuulihan sen, kun kaikkien vaunujen kelloja soitettiin ja kaikki ihmiset huusivat. Tehtaassa seisahutettiin heti sähkökoneet, ja silloin täytyi vaunujen itsestään pysähtyä.

Kaikki vaunuissa olleet ihmiset vapisivat vielä sittenkin, kun pääsivät alas vaunuista, ja kalpeita olivat Kiljusetkin. He ajoivat ajurilla Seurahuoneelle, jossa ei enää tahdottu uskaltaa heitä ottaa vastaan. Pääsivät he sentään sisälle lepäämään tämän hurjan matkansa vaivoista.

Heidän levätessään oli suuri kansalaiskokous Senaatintorilla, jossa keskusteltiin, miten Helsinki voisi vapautua Kiljusista, sillä kaikki aivan pelkäsivät, mitä he vielä voivat keksiä, jos saavat jäädä. Kun he eivät olleet tehneet mitään suorastaan lakia vastaan rikkovaa, niin ei heitä voitu vangitakaan. Aiottiin antaa heille kaupungin puolesta vapaa asunto ja ruoka Seurahuoneella, jos he suostuvat aina pysymään siellä. Mutta kun Seurahuoneen isäntä ei mistään hinnasta tahtonut pitää Kiljusen perhettä luonaan, niin päätettiin pyytää heitä lähtemään pois Helsingistä.

Pyyntöä tekemään läksi poliisimestari, pormestari ja senaatin puheenjohtaja. Kiljusille luvattiin ylimääräinen juna kotiin. [s. 10]Isä ja äiti Kiljunen olivat aivan liikutettuja tästä kunnianosoituksesta. He pakkasivat tavaransa matkakirstuun ja läksivät rautatien asemalle. Kukaan ajuri ei uskaltanut lähteä viemään heitä asemalle, niin pelättiin heidän saavan jotain odottamatonta aikaan. Kiljuset siis kävelivät Seurahuoneelta asemalle. Kaikki liikkeet olivat suljetut koko kaupungissa, ja kadut olivat täynnä kansaa, sillä kaikki tahtoivat nähdä heitä. Ja Kiljuset astuivat pitkin Esplanaadinkatua, edellä kulki Pulla, sitten Mökö ja Luru, sitten isä ja äiti, ja heidän takanaan neljä poliisia kantamassa matkakirstua. Kaikkien hurratessa he astuivat eteenpäin, kääntyivät Mikonkadulle ja sieltä Rautatientorille ja sitten asemalle, jossa ylimääräinen juna heitä odotti. Oli se juhlallinen lähtö. Ja kun juna läksi liikkeelle, hurrasivat kaikki, ja sitten koko kaupunki hengitti helpoituksesta, kun Kiljusista oli päästy.

He pääsivät jokseenkin onnellisesti kotia. Asemalta saivat hevosen ajaakseen omaan taloonsa. Kotiportilla hevonen pelästyi poikien huutoa, jotka hurrasivat kotiväelle, ja kaasi koko Kiljusen herrasväen suureen rapakkoon, joka oli syntynyt yön aikaan sateesta.

Kiljuset nousivat kuraisina ylös ja menivät taloon.

Näin päättyi heidän Helsinginmatkansa.