Kiitosruno Paavo Korhosen muiston vaalijoille

Kiitosruno Paavo Korhosen muiston vaalijoille

Kirjoittanut Anna-Reeta Korhonen


Mull’ on yksi muisto-kirja,
Pantu tähän paperille
Siitä sisällä-pidosta,
Asijasta entisestä,
Joka on jo kauan ollut,
Pian niin kun pilven alla.
On jo vuosia eletty,
Kolmekymmentä kulettu,
Jopa alku neljättäkin
Kymmentä nyt kulkemassa,
Kun se kuulu Wihto-Paavo,
Mailmalta mainittava,
Jätti maallisen majansa,
Muutti tuonne tuonelahan,
Jonne kaikki kansakunnat,
Lahkokunnat lankejavat;
Kaikki kuolo kaateleepi
Haudan piirihän pimijän.
Eipä ollut aikanansa
Siitä puoltana puhetta
Hautamerkin hankinnasta,
Muistopatsahan panosta
Kummulle kansan runojan,
Wihto-Paavon viittaajaksi.
Wastapa on neljännellä
Kymmenennellä kysytty:
”Mitä merkiksi pitäsi
Panna Paavon haudan päälle,
Jotta nuoretki näkisi,
Tuntisi tuleva kansa,
Mihin on pantu Paavon ruumis,
Missä mainittu makaapi.”
Siitä herrat Helsingissä,
Kummastuivat Kuopiossa,
Kuinka suuttuivat sukunsa,
Ylön antoi ystävänsä,
Että halpa hautauskin
Sopi kellon soittamatta;
Wielä muistitta mukava
Panna paikan tuntematta.
”Mut’ kun ompi monta miestä,
Niin on siinä monta mieltä.”
Sopi siinäkin solassa
Monen miehen mielen käännös.
Oli silloin seurassamme
Muutamia murrikoita,
Joiden oikeus osotti,
‘Pirttilaki’ laajitteli:
Että suo sopivin hauta,
Mura multa peitteheksi
Oli Paavolle paraiksi,
Wirsikölle viimmeseksi.
Pantaisko sitten papiksi
Joukosta jopukka-äijä,
Joka loihtisi loruja
Remu-virttä viimmeseksi.
Arvannee sen arvomiehet,
Tunnolliset tuntenevat,
Kuinka se kovasti koski
Sukulaisin suurimmasti.
Tuli kiire kirkon luokse,
Pakko käydä pappilahan,
Jossa oli sisällä silloin
Hirni, hiljainen rovasti.
Joka aina myöten antoi,
Mitä alhaiset aneli.
Puheltihin puolen yötä
Sangen nöyriä sanoja,
Jopa luonnossa lupasi
Hiljasesti haudattavan
Siihen tarhahan samahan,
Joss’ on monta matkamiestä,
Hyvempätä, huonompata,
Saanunna leposijansa.
Ei ole kaikki kaunistettu
Juhlavaatteilla Jumalan,
Jotka aina atrioivat
Herran pöydällä pyhällä.
Sepä lupa luonnollemme
Oli juuri juhlallista.
Wielä ois mielessä minulla
Sana muutama sanoa,
Ehkäpä jo entisetkin
Tuntunevat tuhrukselle,
Sanon kuitenkin sanoja,
Wirkan vielä viimmeseksi
Siitä kauniista kivestä,
Kuin on haittu hautamaalle;
Jonka Davetti tasaili,
Höyläsi Halosen poika.
Kivi on kaunis, kiiltäväinen,
Maalattukin mahtavaksi;
Wielä kirjaimet kivessä
Kyllä siistiksi silattu.
Suokohon se suuri luoja,
Maan ja taivahan tekijä,
Olla heidän onnelliset
Maallisella matkallansa;
Tultuansa tuonelahan
Päästä pyhien parihin,
Kuss’ on kivet kiiltävämmät,
Kullat paljon kuultavammat.
Helisköön nyt Helsingissä,
Kuulukohon Kuopiossa
Kiitos herroille hyville,
Joiden toimesta hyvästä
Hautakivi on hankittuna.
Waikka en nimiä tiedä
Enkä arvon askeleita,
Tervehtelen täältä heitä,
Sydämmelläni syleilen;
Wielä paljon palkinnolta
Onnen toivolla osotan;
Että virkansa visusti
Aina edes seisosivat,
Kunnijalla kuulusalla,
Aina toimella hyvällä;
Wielä Herran viinamäissä,
Työtä uskolla tekisi.
Wiimmen koska kuolon kautta
Täältä muutamme majaamme,
Saisimme katella kauvan
Uutta Daavetin taloa
Kaupungissa kaunihissa,
Jeerusalmissä samassa,
Josta Johannes puhuupi,
Ilmestyksess’ ilmoittaapi.


Lähde: Lyytinen, Pentti ja Anna Reetta Korhonen 1961: Pentti Lyytisen ja Anna Reetta Korhosen runoja. Toimittanut Vihtori Laurila. Peuran museosäätiö, Rautalampi.