Kevätmietteissä.

Kirjoittanut Antti Rytkönen


Päivä jo laskee rannan taa
tähtiä taivaalle kohoaa,
valkohohdossa kuuhut valvoo,
kirkasna välkkyy virran kalvo,
välkkyy hopeahohdossaan,
välkkyy keskellä usviaan.
Utuharsossa unten maan
merenneitoset keinuu vaan,
keinuu unina aallon pinnan,
aavistuksina ihmisrinnan,
keskeltä usvia harmaita
herättää toivoja armaita.
Öinen kulkija katselen
leikkiä Vellamon neitosten,
keskellä usvia kuljen yksin,
kevättoivoin ja epäilyksin;
keväthenkeä huokuu maa,
kevättoivoja kasvattaa.
Rinta kulkijan rauhaton
unten lehtoon uupunut on,
tähdet tuikkivat lemmen tulta,
kevättoivoja kuuhut kultaa,
lehdossa utuisten unten maan
kulkija rauhaton rauhan saan.
Kultia kuuhuen katselen,
totta vai valhetta – tiedä en.
Kultia katselen taivahalla,
kultia katselen aallon alla,
kultia katselen virran suun,
lahjoja kummia öisen kuun.
Kuuhuelta mä kyselen:
”Ken saa kultasi, lausu ken!
Kelle annat aartehes, kelle,
yön ja usvanko lapsoselle?”
Kuu ei vastaa, ja usvissaan
neidot Vellamon leikkii vaan.


Lähde: Rytkönen, Antti 1900: Lauluja. Helsinki.