Kevät (Siljo)

Kevät. Kirjoittanut Juhani Siljo

I.

Näen allani päivän paistaman maan

keväthuumeessa huhtikuun.

Läpi sen joet vierivät tulvillaan

meren aukean aaltoiluun.

Läpi sen kevät sykkien tulvehtii

ja sen valtimot kuumina lyö.

Vain metsien kohdussa piileksii

syvin routa ja synkin yö.

Ja jos totta ma näin: kevät armon toi

asujalle jo myös tämän maan;

jopa ihminen ihmisnä elää voi,

elon siunaus sielussaan.

Jos totta ma näin: kodin pystyttää

ja sen rauhaan ihminen käy;

lepo, askar lauluna heläjää,

vihan kyitä ei kynnöllä näy.

Ja ma itse, ma itse ihminen oon,

laps sykkivän keväimen.

– Suvi, kanssasi työhön ja karkeloon

jo on altis ihminen.

– –

Mut ei! Vähän totta, mut enemmän

keväthoureen valhetta vain:

joet liittävät laulunsa ylpeän

suvivirsiin ulappain,

kevät hulmuten saa, vedet vapaat on,

ei ihminen vapaaks saa,

hän itse kahleet kohtalon

sydänjuuriins’ upottaa;

vihan kyille vain pesän pehmoisen

hän suo kodin-kaihossaan,

madot mataa murheita kylväen

hänen touko-vaoillaan;

työn tekee tuskain orjana hän,

levon murheella nautitsee.

Maan piiloon uomat elämän

elon ilmoilta pakenee.

Ja ma itse, ma kaihoni vanki oon,

ja mun suoneni kuumina lyö.

Kevät saa, ei ihmisen kohtaloon

sen ihmeinen armotyö!

II.

Laulajiaan vartoo vehmas koivu,

kevätyössä huojuin hiljalleen.

– Koht’ on, koivu, saapuneet ne kaikki,

yhtyin kanssas elon kiitokseen.

Kuulijaansa kaipaa täysi sydän,

haastain yksin yöhön himmeään.

– Sata kevättä on ohi mennyt,

tullut kuulijaa ei yhtäkään.

III.

Niinkuin arat urvut, niinkuin lehdet hennot

toivo toisen jälkeen herää elämään,

sydän päivään avaa sadat sala-kennot,

pyytäin suven mettä, pyhintään;

luottain elon isään, joka aina pitää

murheen vähimmästä matajasta maan,

jonka käden alla kaunihisti itää

jyvä pienin ylös piilostaan;

jonka kutsu johtaa elon vapahdusta

mullan raskaan alta, uumenista yön,

jonka joka katse hehkuu lupausta

hedelmistä nuoren luomistyön.

Lähde: Siljo, J. 1914: Maan puoleen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.