Kevät (Rytkönen)
Kevät Kirjoittanut Antti Rytkönen |
- Mikä henkäys viidassa vieno
- kuin kuiskaus hiljainen?
- Kevät kulkee, keijunen pieno,
- on askel äänetön sen.
- Se mättäältä mättäälle hiipein
- alas maahan jo katsehen luo,
- ei kuulu lyöntejä siipein,
- kun kauas kantavat nuo.
- Yli maan, meren matkan hän johtaa,
- ja kunne hän saapuvi vaan,
- siellä päivän sätehet hohtaa,
- povi paisuvi mustan maan,
- meren aallot laulaen läikkyy,
- sydän lähtehen sylkähtää,
- veden kalvossa taivas väikkyy,
- kuvat kirkkahat kimmeltää.
- Ja lehtojen laulajan rintaan
- hän kaukaisen kaipuun luo,
- ja se kaikkein kaunehintaan
- all’ ilmojen ilmi nyt tuo.
- Joka laakson laulu jo helkkää,
- joka viidassa virsi jo soi,
- elon onnea suurta nyt pelkkää
- sävel helkkyvä kertoa voi.
- Luo leikkivän saapuu lapsen
- kevät rikas ja riemuinen,
- vielä vanhuksen valkohapsen
- miel’ elpyy tullessa sen.
- Sana, kuiskutus kukkaistarhain
- murehenkin hän keskell’ on,
- hän haltijatar rakas, parhain
- yhä alla on auringon.
Lähde: Rytkönen, Antti 1930: Yksinäisyyden sävel: runoja. Otava, Helsinki.