Kevät-Lempo
Kevät-Lempo. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen |
Taivas on kirkas ja pilvetön. Päivän terä paistaa hellittää lämpimästi. Päiviä ilmestyy puiden juurille ja peltojen rinteille. Vihreät ruislaihot vetäytyvät esiin ja oraat kohottavat päätään aurinkoa kohti. Notkelmissa kuuntelevat pajut ja pihlajat purojen lorinaa, jokien rannoilla lepät ja raidat hyttysten leikkiä katselevat.
Pihamaansa laidassa tarjoaa Kevät-Lempo ratsullensa kirkasta mahalaa juotavaksi. Komea ja uljas on ratsu, jolla metsien sulho nyt lähtee rakkauden keväiselle retkelle: se on ylpeä Sinihirvi, jolla on sarvet puhtainta kultaa, karvat kaikki kuin silkkiä vain.
Juotettuaan ratsunsa maistaa Kevät-Lempo itsekin voimakasta mahalanestettä, sitoo kupeellensa huilun, hyppää Sinihirven selkään ja lähtee kiidättämään maita ja mantereita.
Sinihirven juoksu on päivisin niinkuin tuuliaisen lennokas kulku, säkeninä säihkyvät kaviot, valkeana pilvenä tupruaa jälestä lumi.
*
Järvestä kohoavan aukean ahon ylälaidassa kasvaa koivuja ja honkia rinnan. Päivä paistaa. Puut juttelevat:
Koivu:
Outoa hiljaisuutta huokuu nyt luonto. En kuule muuta kuin maan poven kiihkeätä, kuumeista sykin tää ja auringon säteiden hiljaista virinää ilmassa.
Honka:
Tuolla kaukana ilmojen takana näkyy kohoavan punaraita pilvi. Se kulkee humisten kuin ratsasjoukko.
Koivu:
Jo kuulen minäkin huminaa, mutta pilveä en vielä näe.
Honka:
Pian sen näet. Huimaavalla vauhdilla se nousee. Olisikohan Sinihirvi, joka sieltä saapuu? Eiväthän muut noin kiivaasti kulje. Tuuli jo latvassani kohisee.
Koivu:
Todellakin Sinihirvi? Silloin sieltä saapuu myös hän, jota olen jo kauan odottanut saapuvaksi.
Honka:
Kevät-Lempo se sieltä nyt kiitää. Näkyy jo Sinihirven kultaisten sarvien väike. Lakoilevat metsät, missä Sinihirvi kulkee.
Koivu:
Jo näen minäkin pilven. Jo kuulen kuinka metsät riemastuksen sävelissä pauhaavat. Oi laulakaa nuorteat koivujen latvat! Soikaa honkien simaiset oksat! Ylistystä kevään nuorelle jumalalle!
Honka:
Nyt hän on jo järven toisella puolen. Kas kuinka lehdot hänen sivuillansa taipuvat! Ripeästi karauttaa hän ratsunsa järven heikolle jäälle: pauhahtaa rannalla vesi, Sinihirvi uppoaa, nyt se on jälleen jäällä ja rientää kuin hurja ja hillitön vihuri ulappata pitkin, jääpeitto repeää jalkojen alla, mutta se kinnittää kulkuansa vain. Kevät-Lemmon loistava katse on tätä kohti tähdättynä: kestääköhän runkoni vielä keväistä myrskyä?
Koivu:
Punaisessa viitassa, kädessänsä kimaltava hopeinen malja hän saapuu. Kasvoilla riemun leimuava hymy. Soikaa, laulakaa ylistystä, oksat!
Honka:
Jäiden alta kohoaa raaka levännyt voima, aallot jo pauhaavat Sinihirven jälessä. Keväinen myrsky nyt mailla ja vesillä kulkee.
Koivu:
Kaunis olet sinä metsien nuorekas sulho! Silmäsi säteilevät tähtinä aivan ja viittasi hulmuaa punaisena pilvenä jälestäsi. Sinihirven kultaiset sarvet tulisina välkkyvät. Kaukana takanasi näkyy jo kurkiparven terävä kiila ja tuolla myös saapuu joutsenien valkea joukko.
Honka:
Vinhasti kulkee taivaalla punaraita pilvi, vihaisesti ryntää vastaani myrsky. Runkoni tärisee, ontto sydämeni kumajaa... Puske vain, sinä keväinen puhuri, iske äkäisesti viimakas vihuri, vielä kait kestää vanhakin ruumis! Sinihirven sarvet jo välkkyvät rannalla, nyt se jo hurjasti mäelle rientää. Terve sinä Kevät-Lempo, metsien nuorekas sulho!
Kevät-Lempo humahuttaa mäen yli villissä laukassa, ryyppää riemuiten hopeisesta maljastansa. Koivut kumeasti kohahtaen luokiksi taipuvat. Honka kaatuu ryskyen ja parahtaen maahan, multaiset juuret tuprahtavat maasta ylös...
Koivu:
Se oli siis metsien nuorekas sulho! Humahdus vain ja nyt hän jo kaukana kiitää. Tuuli yhä ryskää ja metsä pauhaa. Aallot kohajavat. Juureni punertuvat elämän halusta, runkoni vertyy, mahala virtaa nopeana, oksissani tunnen kasvamisen alkavan. Kauniisti helähtelee metsästä kevätlintujen laulu, ihanaa on hengittää kevään raitista, tuoksuvata ilmaa...
*
Kun aurinko rupeaa lähestymään taivaan läntistä rantaa, hiljentää Sinihirvi kulkuansa. Kevät-Lempo ottaa silloin huilunsa esiin ja alkaa soitella illan kultaisia säveliä...
Kevätpäivän myrsky on jo tauonnut. Hiljainen tuuli vain heiluttelee rantojen korkeita riippakoivuja, joissa hiirenkorvalehdet kasvamisen virinätä väreilevät.
Kullankeltainen aurinko sytyttää järvet, metsät, kartanoiden ikkunat liekkeinä leimuamaan. Kultaa ja heleätä vihreää välähtelee kaikkialla liekkien keskellä.
Lintujen kiimaista viserrystä helkkyvät puutarhapuistot ja lehtojen liepeet. Peipposet puiputtavat, rastaat raksuttavat, satakielet sirrittelevät. Kaikkialla karkeloivat intohimon, leikin ja rakkauden säveleet. – Mutta ylitse kaiken kajahtelee Kevät-Lemmon huilu...
Välistä hän soittelee ilojen keveitä tansseja, välistä taas kuvailee huilun sävel hivevää, polttavaa tuskaa...
Kulkiessaan kylien keskitse kiemurtelevaa maantietä pitkin hän poikkeaa joskus taloon ja tarjoaa nuorille miehelle hopeisesta maljastansa kiihottavat ryypyt. Neitosia suutelee hän hehkuvin huulin, jolloin näiden nuoret sydämet tulevat niin suuriksi ja raskaiksi, että he eivät itsekään tiedä nimeä eikä muotoa rintansa sisäiselle liikutukselle. Heissä herää silloin rakkauden kaipuu, joka leviää heidän sykkivään vereensä ja painostaa heitä.
Mutta kauan ei Kevät-Lempo taloissa viivy, kohta hän hyppää taas Sinihirven selkään ja alkaa soitella huilullansa rakkauden keväisiä säveliä...
*
Valoisana hämäränä uinuu maan yllä keväinen yö. Lauhkeana puhaltelee puiden latvoissa lempeä etelätuuli.
Väkevästi versoo nyt vihertyvä metsä. Metsässä kulkija voi ihan kuulla, miten mahalat ja nesteet virtaavat puiden ja pensaiden suonissa. Juuret imevät mullasta virkeitä, kasvattavia voimia, lehdet taas etsivät ilmasta elämisen intoa. Mäntyjen sydämissä sykkivät riemun ja rohkeuden tunteet, koivujen valkoiset tuohipuvut tuntuvat rungosta ahtailta, puristavilta ja leppien punainen mahala ei tahdo enää mahtua suonissa kulkemaan.
Ilmassa liitelevät mullan ja höystyvän vihreän tuoksut. Ne kohoovat maasta kuin öiset kiimat ja tulvivat puista ja kukkien lehdistä aivankuin rakastavain sydämistä intohimon hehkut. Ne huumaavat kaikki, jotka luonnossa elävät ja liikkuvat, ne tunkeutuvat eläinten ja ihmisten veriin, ne synnyttävät sydämissä kalvavaa poltetta, suonissa hilpeätä väkevyyden tuntoa, jäsenissä luomisen pakottavaa voimaa...
Tässä kevätyön hämärässä saattaa metsässä kulkija helposti nähdä, miten puista ja pensaista, ruohoista ja kukista nyt varisee ilmaan aivankuin keltaista sumua. Se on siitepölyä ja lauhkea tuuli sitä levittää kaikkialle, kankaille, ahojen rinteille, kartanoiden seutuville, lehtoihin, korpiin... Sytyttämään sykkivätä elämää siellä, missä vanhat ovat kaatuneet tai missä elämää ennen ei vielä ole ollut.
Tämä kevätyön hämärä on rakkauden pyhä juhlahetki: tuolla vihreässä lehdossa laulelee lahorastas lempensä onnea, tuolla kankaalla kuhertelee teerien parvi ja tuolla taas jossakin kartanolla mauruaa kaihoisa kissa...
Mutta missä on metsien Sinihirvi? Missä on säihkyväsilmäinen metsien sulho?
Tuollahan Sinihirvi seisoo mäen rinteellä tarkastellen kiihkeästi nuoria metsähirven naaraita, jotka hänen ympärillään levottomina liehakoivat.
Ja tuollahan Kevät-Lempokin kisailee lehdossa metsän kevytjalka-neitien kera! Kas vaan, kuinka hilpeästi ilakoiden lentää keijuinen karkelo tuolla koivikon vihreiden oksien alla. Kilvan tahtovat metsänneidit säihkyväkatseista sulhoa tanssiin. Kevät-Lempo ei saa hetkeäkään huokaista, mutta viispä nyt siitä: onhan nyt rakkauden pyhä juhlahetki! Yhä vain kiihkeämmin tempaa hän syliinsä nauravan, punehtuvan neidin, leimahtavat silloin kummankin silmät, hulmahtavat silkkihienot hiukset ja taukoamatta lentää tällä tavoin karkelo oksien alla ja kukkien yllä kuin keväinen tuuliaispyörre. Siksi kun aamun punarusko-pilvet taivaalle kohoavat.
Nousevan auringon säteet kohtaavat Kevät-Lemmon nukkumassa metsänneidin rinnalla vihreällä kukkaisvuoteella.
Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.