Kevään tytti.

Kirjoittanut Hilja Tamminen


Jälkehen verisen vainon,
taiston talvisen perästä
kerkeä kevähän tytti
kultakutrinen, korea,
simahuuli, silkkihuntu
keijuna ketoa kiisi,
notkeana nummen viertä.
Tuosta harjulle halasi,
kiipes vuoren kiirehelle.
Siitä silmäsi sivumma
katsehella kaunoisella.
Mihin katseensa kajosi
siitäpä lumi sulavi,
mihin silmän siirteleikse
heti routa raukenevi,
kirpoavi kirsi kylmä.
Kerkeä kevähän tytti
hajahapsi, hienohelma,
tuosta astuvi alemma,
laskehtihe laaksomaille;
kulki koivikon korean,
notkui nurmen nukkavierun.
Kuhun koski kengän korko,
siihen kukkanen kohosi.
Mihin polki pieni jalka
siihen nousi nurmen nukka.
Missä huntunsa hajotti,
silkkiliinan liehahutti
siinä puhkes lehti puuhun.
Kerkeä kevähän tytti,
kevään impynen ihana
laulun heljän helkähytti
huulilla hunajasilla.
Sanat helminä helisi,
kultakelloina kulisi.
Herkesi heleä ääni,
vaimeni sorea soitto.
Tyhjään eipä ehdykkänä,
ilo ilmoihin hupene.
Syntyi siitä sirkkasia,
korentoisia kohosi.
Silkkisiipiperhosia
helovärein hohtavia
siitä ilmoille yleni.
Kerkeä kevähän tytti,
kultakutrinen, korea
liehui perhojen perässä,
leikki sirkkain siskosena.
Nauru hopeena helisi
huulilta hymyäviltä,
siitä sai puronen soinnut,
vesi heljä helkkehensä.
Yhtä eipä tytti tainnut,
kevään keijunen osannut:
vehreällä verhoella,
kirjokukkasin kutoa
jälkiä so’an orihin,
kalman kauhean kavion.


Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.