Kevään suudelma

Kevään suudelma. Kirjoittanut K. A. Tavaststjerna

Eräänä kauniina huhtikuun aamuna, avattuani molemmat ikkunanpuoliskot päivänpaisteiseen, vapaasen ulkoilmaan, tuli kevät hiipien sisälle, tuoden tullessaan puiston ja lahden raittiit tuoksut tuolta ulkoa. Tunsin, että jotain nuorta ja elonlämpöistä hyppeli sisään yli ikkunapuitteen ja valtasi huoneeni minulta lupaa kysymättä tai lainkaan kursailematta. Mutta minulla ei ollut aikaa nauttia mitään niin hienoa kuin kevätilmaa ja minä istahdin kirjoituspöytäni ääreen tekemään laskuja tulevaisuudesta ja ansioista jotta kevät raukka näkisi, etten välittänyt paljoa enemmän hänestä kuin uudesta huoneen siivoojastani, joka oli tullut entisen sijaan.

Mitä ihmettä – kevät! – Niin, – mitä oli se muu kuin vuodenaika, aivan samoin kuin syksy ja talvi!

Ja minä pakotin ajatukseni hyörimään kuudessa prosentissa ja kymmenessä prosentissa ja kuoletuslainoissa ja henkivakuutusyhtiön voiton osuudessa ja uuden sianteurastuslaitoksen osakkeissa, kunnes huomasin etteivät ajatukseni olleetkaan kyllin selvät voittaakseen noita aineellisia vaikeuksia ja nojausin suljetuin silmin väsyneenä kirjoitustuolini selkänojaa vastaan kootakseni ajatuksiani hetkisen.

Silloin tuli kevätilma ja siveli keveästi raskaita silmäluomiani, mutta minua kummastutti pahoinvointini, josta syytin edellisen illan punssia ja sikaaria. Pääni kävi yhä raskaammaksi, vaikka kevätlaineet vyöryivät sisään ikkunasta ja täyttivät koko huoneen raikkaudellaan ja meren tuoksulla.

Kesken tuumittelevia ajatuksiani ansioista ja vapisemasta astui ylös luokseni nuori, huolettoman näköinen, suorakäytöksinen tyttö, hän katsoi minua suoraan silmiin varmana asiastaan ja sanoi hiljaa nuhtelevalla äänellä:

– Kyynikko!

Minä säpsähdin hänen äänestään, hieroin silmiäni, tähystin häntä, kummaksuin hänen käyttämäänsä puhuttelusanaa ja luulin kuulleeni väärin.

– Anteeksi, – mitä sanoitte?

– Kyynikko! vastasi hän lujemmin, ilman leikin värettä kasvoillaan tai salattua hymyä suupielissä. Hänen kirkkaat silmänsä katsoivat terävästi nunna silmiin ja minä tulin hieman hämilleni. Kysyin:

– Kuka te olette? Mitä on teillä täällä tekemistä?

– Olen levät, ja minulla on paljon tekemistä kaikkialla, vastasi hän tyynesti ja katseensa aivan kuin tunkeutui minuun. Minä en ollut leikki enkä haaveilu tuulella, minä käännyin syrjään hänen kiinteistä katseillaan ja vastasin äreästi:

– Vai niin. Hauskaa nähdä teitä.

Mutta silloin naurahti hän riippumattomuuden ja itsetietoisuuden hymyä, niin raitista ja iloista, että se ehdottomasti pisti minua.

Miksi oli hän täällä ja teki pilaa minusta, syväaatoksisesta ikämiehestä?

Muistin taas hänen tervehdyksensä; – olihan solvausta kutsua minua kyynikoksi! No, mutta – mistä saattoi hän tietää kuka minä olin, ja mitä olin saanut kokea ja miten itseäni hillitä tullakseni järkeväksi kuten nyt olin!? Ja sitä kutsui hän ilman mitään vaan Kyynikoksi!

Oh! – hän oli eilisen punssin vaikuttama harhakuva, haave, ei mikään. Ja minä päätin olla aivan välittämättä hänestä, aivan kuin pienestä kummitytöstäni, kun hän tuli luokseni kirkkaine katseineen ja lapsellisille julkeuksineen, joka kyllä ihastutti minua, vaan ei koskaan syvemmältä liikuttanut.

– Olkaa hyvä, istukaa, kehoitin. Tahdoin kohdella häntä kohteliaasti ja kylmästi kuin hienoa maailman naista, vaikka hän kutsumatta oli tunkeutunut nuoren miehen asuntooni aamusella. – Olkaa hyvä, istukaa!

– Kiitos! sanoi hän huolimattomasti, venyttäen ivallisesti viime tavua, katseli ympärilleen huoneessa, veti tuolin lähelle minun tuoliani ja istuutui niin likelle että raitis henkityksensä hermostutti minua.

– Mistä saan kiiltää käyntiänne?

– Minun on sääli sinua, sanoi hän hymyillen ja loi kasvoihini oikein miellyttävän hyvän katseen. –

Sitä en olisi lainkaan odottanut.

– Sääli minua...? Ja minkä vuoksi, jos saan kysyä? Ääneni oli teeskennelty ja koriseva, olin olevinani hämmästynyt, vaikka tunsin hänen keksineen tilani.

– Oh – en tiedä niin tarkoin minkä vuoksi, mutta sinä näytät minusta niin tyytymättömältä ja vanhalta –!

Tuo oli purevinta kritiikkiä mitä olin saanut tultuani pois opintotoverien piiristä ja päästyäni heidän arastelemattomasta arvostelustaan. Tahdoin koettaa suuttua täydellä todella ja sitten ystävällisesti huomauttaa kaunista vierastani, että minullakin oli kunnioitettavat puoleni ja että hänen säälinsä kenties ei ollut oikein paikallaan. Mutta hänen huoleton ja luottavainen olentonsa teki minut aseettomaksi ja minä sanoin sen sijaan typerästi.

– Niinkö teistä näyttää?

– Niin kaikista muistakin, vastasi hän reippaasti.

Minä päätin vaihtaa puheenainetta.

Ennen kuin ennätin sen tehdä tunsin pehmeän käden pyyhkäisevän niskaani niin magneettisesti, että kaikki keskustelunaineeni pyörähtivät pois ja rajaton hyvinvointi valtasi minut hitaasti. Raittiit kevätlaineet läikkyivät yhä sisälle avonaisesta ikkunasta ja minä henkitin niiden kanssa kevään koko herttaisuutta ja kuohuvaa luomisvoimaa. Mieleni oli kuin rantaniitty, jossa auringon paiste leikkii pienillä kiemuraisilla kaloilla ja leppeät tuulahdukset hyppelevät leinikköjen ja orvokkien ja väräjäväin perhossiipien keskessä. Ja minä tunsin itseni raivoisan nuoreksi ja onnelliseksi taas, huolten ja aprikoimisten koko lauma liukui pois lauhkeain tuulahdusten mukana kuin öinen hallanusva aamusella.

– Kiitos! sanoin vaan.

Mutta silloin veti kevät äkkiä kätensä takaisin ja samalla tuntuivat kevätaallot hiipivältä kylmyydellä väijyvine vilutautineen ja kurjuuksineen. Katsahdin ylös. Kevät seisoi jonkun askeleen päässä minusta katsellen minua lapsellisen miettivästi.

– Sinä alat vanhettua, mutta sinä et kenties sentään ole kyynikko, sanoi hän.

Minua värisytti ja minä käärin takin lujemmin ympärilleni. Mistä sai hän nuo kaikkein loukkaavimmat sanat? Vanha!? Sitä en ollut ennen ajatellut, – niin, olin ajatellut sitä jotakin toista kohdanneena onnettomuutena, mutta koskaan en ollut ennen tuntenut sitä itseäni kohtaavana mahdollisuutena. Vanha –! Minä vaivuin kokoon pää käden nojassa ja näin elämäni liukuvan ohitse suurissa, säälimättömissä, jyrkissä piirteissä. Siinä oli lapsuus ja nuoruus, viaton lapsuus ja vaarallinen nuoruus, polttavine verineen, ja sitten tuli miehuuden ikä. Ei, minä en ollut vanha, en, en, en! Olin vahvempi kuin koskaan ennen ja terveempi ajatuksillani ja teoissani. Mutta minkä tähden sitten tämä kylmyys, tämä kauhea, kamala kuolonkylmyys, joka tulvasi minuun itse kevään mukana. Tunsin kuinka jäykistyin tuuma tuumalta ja kuinka veri virtasi hitaammin suonissani. Ja minut valtasi sanomaton tuska, joka hermostutti minut ja ainoastaan ponnistuksella sain oihkaistuksi kuin hätähuutona:

– Pelastakaa minut – pelastakaa minut!

Kevät katsahti minuun, kummallisesti, kaukaisesti hymyillen.

– Sinä alat vanhettua, uudisti hän, sillä sinä olet ollut kyynikko ajatuksissa ja töissä. Sinä alat liian aikaisin vanhettua!

Minä kiemurtelin hänen puhuessaan ja aloin puolustaa itseäni raivoisasti:

– Sinä lapsi, sinä et voi tietää mitä minä olen, sinä, joka et milloinkaan ole kokenut elämää sivu vuosistasi!

– Minä näen päältäsi mikä olet, kolahti vastineensa raskaana kuin väkivasara.

– Ei. ei, – sinä et sitä näe! Sinä käsität minua väärin, sinä sekoitat surun ja erhetysten kasvoihini piirtämät juonteet paatumuksen piirteisiin. Sinä kutsut minun pitkällisellä taistelulla saavuttamaani resignatsioonia, malttia ja sukuni alakuloisuutta kyynillisyydeksi, sinä menettelet väärin, olet säälimätön, olet julma! Sinä et ole kevät, olet tylyys itse, joka puhut lapsen suusta lapsen puuttuvalla ymmärryksellä.

– Olen sinua vanhempi, – olen ijankaikkinen, vastasi kevät.

Ken oli hän, joka minua noin kiusasi? Olin aina kuvitellut mielessäni kevättä suloisena, lupaavana, hyväilevänä ja toivehikkaana, ja tässä seisoi se nyt tavanmukaisessa tytön haamussa, mutta tuomion sanat kauniilla huulilla. Aivan raivoissani ojensin käteni häntä kohti.

– Ellet ole kyynikko, voin pelastaa sinut!

Hän astui askeleen lähemmäs ja kylmyys tuntui kohta vähenevän.

– Ellet koskaan sisimmässä tunnossasi ole ilkkunut minulle, jatkoi hän, – ellet vielä ole aivan paatunut nuorten ihastuksella, joka sinusta tuntuu lapselliselta ja arvottomalta, jos kaikista kokemuksistasi huolimatta olet uskaltanut pidättää itsellesi yhden toiveen, toivon sukusi keväästä ja tulevaisuudesta, – ja jos tuo toivu silloin tällöin on puhjennut viheriään vesaan, niin ojennan sinulle käteni.

Katsoin ylös häneen läpi väkisten tunkeuvain kyynelten ja hän ojensi mulle hymyillen kätensä.

– Sinä et ole kyynikko!

Hänen kätensä oli minun käsissäni ja minä pidin siitä kiinni suonenvedon tapaisesti kuin hukkuva.

– Ja jos minä – jatkoi hän hymyillen itsetietoisesti, mietteissään – jos minä antaisin sinulle suudelmani, tahtoisitko silloin uskaltaa tulla liittolaisekseni koko tulevaisuudeksi?

Minä kuulin hänen ääntänsä kuin korven honkain kaukaista huminaa, kuin kevätpuron lorinaa koivikkometsikössä ja minun sieluuni kuvastui äkkiä Suomi, maani äärettömässä perspektiivissä, havupukuisine harjuineen toinen toisensa vieressä, ja niiden välissä järvien hopeiset urat kauvas ylös Pohjanmaan vaahtoaviin jokiin ja Lapin tuntureille. Tahdoinko minä tulla kevään ja tämän maan liittolaiseksi! Enkö aina ollut sitä ollut, minä joka aina olin työskennellyt sen edistykseksi, vaikka minä aivojen rasittavassa toiminnassa olin luopunut katselemasta noita laajoja näkyaloja kootakseni kaikki voimani lähinnä olevaan, saavutettavaan! Ah – levät oli kuitenkin lapsi, mutta suuri, voimakas, valpas lapsi, nuoruuden rajattomiin näköaloineen, sen reuhaavalla terveydellä ja eheällä uskolla. Minä nojauduin häntä lähemmäs ja nautin hänen terveestä henkityksestään, joka kosketti otsaani. Pää hänen polvellaan tunsin ajatukseni vahvistuvan, toivoni kasvavan ja terveyden uudella vauhdilla virtaavan suonissani.

– Siunattu, suuri lapsi..!

Samassa sulki hän suuni suudelmalla, viileällä ja raittiilla kuin lapsen, virvoittavalla kuin laineen suutelo, vapaa kaikesta polttavan raskaasta intohimosta. Tunsin nuortumisen virtaavan läpitseni kuni puhdistavan kevätvirran. Se huuhteli pois kaikki sameat ajatukset ja kaiken jäisen pikkumaisuuden. Raskas pääni tuli selväksi ja kylmäksi, sydän löi reippaasti ja voimakkaasti ja minä hypähdin ylös kirjoitustuoliltani, avonaisin katsein ja kummallinen pontevuus koko olennossani.

– Siunattu, suuri lapsi!

Etsin häntä huoneesta, mutta hän oli paennut luotani viskautuakseen valtavana, säteilevänä valovirtana satoine värin vivahduksineen puistossa ja lahdella, ja minä näin hänen raittiin hymynsä, itsenäisesti ja itsetietoisesti loistavan pienimmästäkin edessäni olevan maiseman nurkasta.

Karl A. Tavaststjerna.

Helsinki, toukok. 1890.

Lähde: Päivälehti 10.5.1890.