Keväällä (Forsman)
| Keväällä. (Ennen painettu Joukahaiseen VIII.) Kirjoittanut Gustaf Gideon Forsman |
- Huoleti riemuitkaa, ihanan kotomaan asujaimet;
- Poikaset, neitosetkin, ikä-miehet ja harmaja-eukot
- Riemun juhlia vain pitäkää nyt, laulaen kaikki!
- Raivokas talvi jo on sorean, sulo-Suomeni mailta
- Kauas rientänyt pois, sen valta on murtunut täällä.
- Aarnio-metsien puut, petäjät sekä korkeat koivut
- Päältään heittänehet humisten ovat valkean vaipan,
- Nostavat pilvihin päin vihannaiset, tuuheat latvat,
- Luojaa kiitellen, koko luonnon herttasta Herraa.
- Nousevi haudastaan ihan uutena lempeä luonto;
- Morsius-hunnullaan viherällä ja helmitetyllä
- Kasvonsa kaunistaa se, ja häitään tahtovi viettää
- Rannoilla Suomeni maan, Tapion sekä Vellamon luona.
- Vieras, hei, ihanin kevät-kulta, sa taivahan lapsi,
- Terve-tultua vain, valon enkeli Suomeni helmaan!
- Suorsat, joutsenetkin, nuo hilpeät vierahat, jotka
- Syksyllä liitelivät etelään päin, ketterin siivin
- Kiitävät tervehtämään taas syntymä-seutuja täällä,
- Joita he muistelleet, ikävöineetkin ovat aina,
- Kaukana ollessaan kypressi- ja laakeri-maissa.
- Niin jalo ihminenkin matalan maan korvessa täällä
- Tietävi vieras vaan olevansa, ja muistavi aina
- Pitkällä matkallaan koto-seutuja taivahan maassa;
- Kerkein askelin hän ikävissään pyrkivi sinne.
- Vihdoin päättyvikin sen matka, ja siivekäs sielu.
- Valkea joutsen nyt, koto-rannan varjohon istuu.
- Lintuset lentelevät ilomielin taivahan alla,
- Leivonen riemastuin säveleillään kiittävi Luojaa,
- Pääskytkin soreat, ihanaiset kartano-vieraat,
- Muistellen kotoaan pian jälleen saapuvat tänne;
- Suomeni armahinen lumosit, sinä kaunotar, heidät.
- Silmäsi siintävä on kuni lempeän neitosi silmä;
- Oi, tuhat-järvinen maa, sinä kiiltävä seppeli Pohjan,
- Kätkyt kauneuden, ihannes mun sieluni oot sie!
- Taivas selkeä on, vain muutama hattara tuolla
- Loittona lännessä ui, kuni joutsenien lumi-parvi.
- Päivän antelias kuningas nyt kultoa kylvää
- Vuorien, laaksojen päälle, ja järvien läikkyvät lahdet
- Kullalle kiiltelevät, kuin kullatut kaikki ne oisi.
- Oi, jos hengenkin valo nousisi Suomeni maassa,
- Poistais yön kokonaan iki-Väinön kansasta kauas,
- Kylväis kultoa ain’, valistuksen kallista kultaa!
- Vieläpä syksyinen pimeys monen valtavi täällä,
- Vielä on kuolon jäät sekä nietokset sydämissä.
- Onnea tuo valistus; sepä vahvana suomalaisuuden
- Kilpenä ain’ yhä ois, katoais ei kansamme koskaan.
- Suomeni, köyhä sä oot, sun kansasi joukko on pieni,
- Mutta jos tehtäväs teet, pyhät tehtäväs toimitat aina,
- Melkoiseks enenet, jopa mainehen kruunuja kannat.
- Maasi on kukkiva aina, sun kielesi oiva ja kaunis
- Vihdoin voittava on yli-vallan syntymä-maassa!
- Silloin kielesi soi, kuni mahtava kantelo Väinön,
- Riemuten voitostaan, yli järvien, rantojen, laaksoin,
- Vuorten, metsienkin, ja sun lapsesi tähkiä tieteen
- Huoleti noukkivat, kun avarat sekä viljavat pellot
- Viisauden avatut yli ympäri maan ovat heille. –
- Taivahan valtias, oi, suo Suomelle päiviä onnen!
- Varjele maa isien, sen lait, pyhä uskonto myöskin.
- Armas silmäsi luo, sinä laupias taivahan taatto
- Väinön kansahan täällä, ja siunaa lastemme lapset.
Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.