Keskeytynyt kihlaus

Keskeytynyt kihlaus.

Kirjoittanut Jules Claretie


Gentran oli kohottanut kätensä, laskenut ne jälleen alas, huoannut helpoituksesta ja nyt hän kertoi meille seuraavan tarinan, niinkuin mies, joka on pelastunut jostain suuresta vaarasta:

– Tässä minä nyt olen. Katselkaa minua nyt silmästä silmään. Sitä vaille, että saitte nähdä minut jälleen. Kovin pikkuisen puuttui siitä, että minut olisi lukottu, salvattu, pantu takavarikkoon... Olin joutua naimisiin! Vaara jo hipasi minua siivellään! Jo luulin langenneeni... Puistattaa, kun sitä ajattelen. Eipä siltä, että kihlattuni olisi ollut ruma taikka typerä taikka epämiellyttävä. Päinvastoin, mainio! Kahdeksantoista vuotias, vaaleaverinen, suuret säihkyvät silmät, hyvin leikillinen katse, ja olipa vähällä tulla hämilleen, kumma kyllä, vaikka on niitä nähty naisia vähän itsekussakin: seuraelämässä, tansseissa, kulissien takana!

Mitenkäkö olin häneen tutustunut Hyvin yksinkertaisesti. Niinkuin tavallisesti aina, kun on aikomus mennä naimisiin. Heräsin huonolla tuulella, pää raskaana, sydän tyhjänä. . . Sen lisäksi taivas pilvessä sinä aamuna, kylmää ja surullista. Aamusta alkaen ikävä olla. Ja kun tuli puolen päivän aika, niin mieli kävi pilkko pimeäksi. Ei mitä tekisi, ei mitä lukisi, ei ketä rakastaisi. ”Kas niin sanoin minä itselleni, nyt on aika mennä naimisiin. Jos koetteeksi perustaisin perheen? Niin saisin jotain tekemistä!” Heittäyn vaunuihin ja ajan asianajajani luo, joka on perheeni vanhoja ystäviä... Esitän hänelle asiani. Hän selailee papereitaan ja kysäsee, haluanko vaaleaveristä vai mustaveristä.

– Jos ottaisin vaaleaverisen!

– Miksi juuri vaaleaverisen?

– Siksi että ennen olen rakastanut erästä mustaveristä. Vastakohdat viehättävät.

Hän hyväksyi huomautukseni. Ja esitti, että ottaisin neiti Berthe Briwardin. – ”Kaunis?” – ”Varsinkaunis!” – ”Kenenkä näköinen?”– ”Ei kenenkään muun kuin itsensä.” – ”Vaan miettikää tarkoin, herra asianajaja! Kenties löytyy tanssijattarien joukossa joku, jolla on samat kasvot?” – ”Tanssijattarien joukossa? Mikä kummallinen kysymys!” Mutta hän alkoi miettimään: – ”Tanssijattarien joukossa?... Tanssijattarien joukossa?.. En muista nähneeni. Mutta Bouffe-teaatterissa, siellä on kuin onkin pikku Angéle!” – ”Angéle, se enkeli! Hurmaava! Kuinka, hän on siis hänen näköisensä! Minä nain hänet hetipaikalla! Milloinka esittelette hänet minulle?”

En huoli kertoa alkuvalmistuksista. Oikaiskaamme suoraa päätä esittelyn hetkeen. Se tapahtui eräissä hyväntekeväisyystanssiaisissa. Yksi kadrilli. Yksi valssi. Hiukan silmäkieltä. Jonka jälkeen me jo tunsimme toisemme tarpeeksi, jotta viralliset naimakaupan hierontahommat voivat alkaa. Asiat ajetaan ameriikalaisittain. Minut kutsutaan perheen loosiin oopperassa. Esittely on juhlallinen. Puhemieheni avaa mulle loosin oven. Kumarrus isälle, kumarrus äidille, katse nuorelle neidille. Oi, hän on ihastuttava, tuo nuori neiti! Veitikkamainen nenä, kauniit huulet, suuret silmät, ja ruusunpunaiset korvan lehdet. Hän on kauniimpi kuin Angéle!

– No hyvä, ja milloinka vietät hääsi?

Hääni! Ennenkun joudutaan häitten realismiin, niin täytyy teidän ensin kuulla kihlausajan idealismista! Olin siis päättänyt mennä naimisiin ja hra Briward kutsuu minut eräänä iltana luokseen perhe-iltamaan. Kaunis, kullan hohtava salonki, komeat kalliit huonekalut, ei kuitenkaan erittäin aistikkaat. Ja hän, lampun varjossa pöydän ääressä, suloinen, ihana, se täytyy tunnustaa. On lukevinaan ja avaa juuri kirjan lehtiä. Se nyt oli vähän sitä varten laitettua, mutta ei se mitään, sillä hän oli hurmaava!

Olisi saanut pyhimyksen lankeamaan. Ja minä en ole pyhimys, minä. Annan kunniansanani, että olisin nainut hänet siinä samassa. Jos vaan vanhemmat olisivat suostuneet!

Heidän olisi pitänyt suostua, sillä tahtoivathan he naittaa tyttärensä.

Kihlauksen valmistusaika on ihana. Se on alkulause, esipuhe, avioliiton kukkiva kevät. Alkulause on aina täynnä kauniita lupauksia. Sitä lukiessaan tulee ajatelleeksi: ”Oi, mikä kaunis kirja! Mikä hauska romaani, mikä runo! Erinomaista! Jumalallista!” Niin. Mutta kun alkaa käännellä lehtiä .. ja sitten... Vaan minä vakuutan teille, että minä en muuta halunnut, kun päästä kääntämään näitä lehtiä, ja pian .. pian .. sitä pikemmin, kun tällainen nuori neiti on kuin puhdas lehti, jota ei kukaan vielä ole lyijykynällä tahrinut.

Olin siis vihdoinkin löytänyt tuon lumivalkean viattoman immen, tuon ihanteeni, jota aina olin hakenut. Kuinka olisin onnellinen, jos hän ajattelisi minua tuo sinisilmä, jos hymyileisivät minulle nuo huulet, jos värähtelisi poskeani vasten tuo hempeä poski... Se oli päätetty.. Minä nain neiti Brivardin. Ja minä menin joka ilta heidän luokseen. Samat suuret huoneet, sama ystävällinen vastaanotto. Se ero vaan, ettei hän enää leikellyt auki kirjansa lehtiä. Luki pilalehtiä, katseli keveäpukuisia naisten kuvia ja naureskeli niille...

Joka kerta toin minä kukkaiskimpun tullessani, kimpun ruusuja ja valkeita liljoja. Astuin aina samaan myymälään samalla kellonlyönnillä, ja nähdessään minun tulevan ojensi aina sama myyjäneiti kätensä ottamaan noita samoja liljoja ja noita samoja ruusuja... Minusta tuli jokapäiväinen kävijä. Mutta aina oli mulla kiiru, vaikka olisi ollutkin mieluista katsella noita tuoreita, tuoksuvia kukkia, tunnustella niiden lemua, sivellä niiden samettilehtiä. En edes huomannut, minä raakalainen, minua palvelevan naisen hienoa suloutta enkä hänen kapeita, surullisia kasvojaan. En ajatellut muuta kuin Bertheä, en nähnyt muita kuin hänet ja hänen kullankeltaisen tukkansa, ja minä vakuutin itselleni, että hän olisi sata kertaa kauniimpi kuin pieni Angéle, jos vaan pukeutuisi operettilaulajattaren vaatteihin.

Eräänä iltana me selailimme hänen albumiaan.. Jotenkin sekalainen seurakunta siinä albumissa. Sotilaita, tukkukauppiaita, vapaaehtoisia, tätejä, setiä, yksi tykistön kenraali ja yksi ministeri... Mutta tähän aikaanhan on joka perheellä oma tuttu ministerinsä...

Sulkiessaan albumin, sanoo minulle Berthe: ”On minulla vielä yksi paljoa hauskempikin.” Ja hän noutaa sen. Täynnä näyttelijättäriä, laulajattaria, tanssijattaria, kaikki oopperan paljaat olkapäät, kaikki keveät tanssi-puvut. Ja mitä näen minä, Theon ja Judicin keskellä, hymyilevä, paljas kaulainen ... pikku Angéle.

– Eikö totta, että minä olen hänen näköisensä? kysyy minulta vilkkaasti neiti Berthe. Kaikki sanovat, että minä olen hänen näköisensä.

Ja hän alkaa tehdä Angélen liikkeitä käsillään, ja kasvoillaan, iskee silmää, nostaa jalkaa, ja matkii operettilaulajatarta, laulaen hänen tavallisia laulujaan.

Taivahan tekijä! Hän osasi ulkoa kaikki Bouffe-teaatterin sävellykset, hän, neiti Brivard hra Brivardin tytär, jonka isä oli kunniallinen kauppias, kauppaseuran entinen esimies!... Lähdin sinä iltana talosta hiukan hämilläni. Pikku Angéle ja pikku Berthe pyörivät sekaisin silmissäni, niinkuin kaksi nukkea samanlaisissa vaatteissa ja kuta kauemmaksi kävelin, sitä vähemmin minä olin selvillä siitä, josko minun piti mennä teaatteriin näkemään neiti Brivardia vai viedä vihille valkoverinen pikku Angéle.

Satuin juun kulkemaan kukkaismyymälän ohitse, jota aijottiin sulkea. Mutta kukkaisten ja köynnöksien lomasta näin sievän myyjättären, kukkais-kimppua sitomassa, vaatetettuna mustaan, kaulassa valkea alaspäin antava kaulus joka enensi hänen kasvojensa kalpeutta. Jäin häntä siihen katselemaan. Hän oli viehättävä, ystäväni kukkaiskauppias. Hänen mustat hiuksensa ja hänen suorat kasvonsa muistuttivat jotain muinaisajan medaljonkia. Olen nähnyt tuollaisia kasvoja Arlesissa. Mutta totta niitä syntyy Pariisissakin, sillä hän tuossa, hän on Pariisitar, hieno, arvokas, herttainen... Kaasuvalon alla, jossa hän työskenteli, hänen sormensa kääntelivät ja laittelivat ruusukimppua. Minä en nähnyt muuta kuin hänen pienen valkosen kätösensä. Ja sitä minä katselin ja sitä minä ajattelin, minä, joka juuri olin aikeessa tarttua toiseen samanlaiseen ja pyytää sitä omakseni.

Seuraavana päivänä oli meidät, neiti Berthe, hänen vanhempansa ja minä kutsuttu päivällisille asianajajani luo, oka suhahti korvaani: – ”Kuulkaa, Gontran, miksi niin, minusta näyttää, etä te kylmenette!”

Olin luvannut neiti Berthelle kukkaiskimpun kiinnitettäväksi vyöhystään. Minä toisin sen hänelle, hän pistäisi sen tuohon sivulleen, ja me menisimme yhdessä päivällisille.

Sitä varten menen taas tuttuun myymälään. Sama käsi tekee saman liikkeen tuota tavallista kukkaiskimppuani kohden.

– Ei, hyvä neiti, ei tänään niitä, tahtoisin tänään isomman vyöhystäkimpun.

– Ah ! Vai niin!

Hän hymähti minulle, ja meni noutamaan sitä mitä olin pyytänyt: – Kas tässä!

– Kiitos, mutta luuletteko tämän riittävän? Onko tämä oikein mukava?

Ja minä sitä kääntelin ja katselin. Vähät minä sen suuruudesta taikka pienuudesta, mutta minä en tiedä, mikä minulle tuli, kun en olisi hennonut poistua niin pian kuin edellisinä päivinä. Myymälä oli kuin pieni kukkaistarha! Viheriäistä, valkoista, ruusunpunaista! Ja tuo kaunis tyttö, mustaan puettu, vaalea, miellyttävä, joka sanoi minulle niin teeskentelemättä koettaessaan kukkaiskimppuani vyöhystäänsä vasten: – ”Niinkuin näette, hyvä herra, se sopii vallan hyvin! Niin, se sopi hyvin, niin hyvin, että minun olisi tehnyt mieleni vastaamaan:

– Jättäkää se siihen, pitäkää se omananne! Se on kuin tehty teitä varten! Se on siveän neiden siveä kukkaiskimppu, te olette kaunista kauniimpi, yhtä viehättävä kuin ujo, yhtä puhdas kuin katseenne!...

Mutta hän olisi ehkä loukkautunut, jos olisin sen hänelle sanonut. Otin kukkani ja menin. Kun tulin perille, oli neiti Berthellä jo toiset kukat vyöhystässään. Kimppu oli suuri ja tuuhea. ”Ah, sanoi hän, minä jo luulin, ettette te toisikaan!”

Ja hän jätti pöydälle sen, jonka minä olin tuonut. Sitä parempi. Minä taitoin siitä ruusunnuppusen, pistin sen povelleni ja säilytin sen siellä koko illan, jolloin neiti Berthe lakkaamatta nauroi ja saneli uudelleen vanhentuneita sukkeluuksia.

Kuinka minusta tuntui pitkältä tämä ilta! Pitkälle kuin operetti, joka huonosti lauletaan.

Kuta useammin menin Berthen luo, sitä vastenmielisemmäksi hän kävi minulle. Ja kuta useammin pistäysin kukkaisten myyjättären puheille, sitä varmemmaksi tulin siitä, että hän olisi oikea toveri minulle, ilojen ja surujeni jakaja, ystävä!... Hän oli kai köyhä, kenties orpokin, eli yksin, oli määrätty menemään naimisiin jonkun kauppiaan, tai jonkun pikku virkamiehen kanssa, taikka lentämään satunnaisten tuulien mukana niinkuin käy Pariisissa kaikille niille, joilla ei ole täällä tukea eikä turvaa. Kuinka olisi sentään hupaista, kuinka kaunista pelastaa tuo sattumalta tielle tullut lapsi, viedä hänet luokseen, ottaa hänet rakastajattarekseen .. ei, vaan vaimokseen. Niin, kuin vaan uskaltaisi!

Ja aina ollen epäröivällä kannalla toisen suhteen, minä poistuin poistumistani toisesta, Berthestä. Heitin hänet isänsä huomaan, laulamaan ja nauramaan. Keksin tekosyitä pysyäkseni poissa, ei sopinut silloin, ei sopinut tällöin...

– ”Hyvä ystävä, sanoi mulle eräänä iltana ystäväni asianajaja. Aijotko eli etkö aijo?”

– ”Miksi niin?” – ”No, emmehän voi sitoa tytön vapautta...” – ”Jos niin on, niin en aijo! Ei minusta ole naimisiin!”

En enää astunut jalallani Briwardin taloon ja jo seuraavana aamuna menin kukkaismyymälään. Entisen myyjättäreni sijasta tapasin siellä toisen, samalla paikalla. Hän oli kaunis, hän oli kohtelias. Mutta minä olin tullut hakemaan tuota toista. Sanottiin hänen matkustaneen pois. Hänellä kuului olevan vanhemmat Bourgognessa. Hänet oli kutsuttu kotiin naitettavaksi. Jollekin moukalle! Jollekin viinitarhan työmiehelle! En saanut selkoa, kenelle, enkä ole koskaan saava.

Tässä lyhyt seikkailuni. Se on elämäni suloisimpia muistoja. Minusta on kuin olisin tämän nykyajan kuumasta keinotekoisesta kasvitarhasta löytänyt tuoreen metsäkukan jonka tuoksu vielä tuntuu hyppysissäni... Oi, minä tulen surulliseksi, mutta suojelkoon häntä Jumala kaikkialla, missä hän kulkee, tuo pieni tuntematon kukkaismyyjätär.

Jules Claretie.


Lähde: Päivälehti 17.7.1890.