Kesäpäivä

Kesäpäivä. (Runokokoelmasta ”Ranker og Roser”, v:lta 1879). Kirjoittanut Holger Drachmann

Tanskankielinen alkuteos Sommerdag.

Ketonurmella kemotti ritarismies.

   Hei, riisumme satulan nyt!

Hänen luonaan on haarniska, kilpi ja miekka,

hänen aatostaan liidätti ilman liekka,

päin pilviä tuulien tietä se souti;

pois moiselta matkalta asehet jouti.

Se ritari kemotteli kedolla hiljaa,

ei muistanut juomaa, ei jumalanviljaa;

hän paistatti päivää ja kuunteli vain

kuni soittoa kaukaisten soittelijain.

Se soi kuni kulkisi soittajaparvi,

sois hyvälistön huviks moni huilu ja sarvi,

se soi kuni vienointen sävelten vuo,

min sorjimmat sormuet viulusta luo.

Niin astuipa katvesta kaamea mies,

ja nurmikin nuutui kun vierahan ties;

hän kumartihe nopsaan nostaen maasta

sen ritarin aseet ja irvien haastaa:

Herra Laiskanen, lojuitte aikanne pois,

nyt parasta käydänne kanssani ois,

on tamineenne mulla, on tuppirauta;

niist’ antakaa henki, muu lunnas ei auta! –

Pää kallella vatvoen vastaussanaa

ritar’ kukkasen poimi ja puri sen vanaa:

Mikä vuoden päivä nyt kirjoitetaan?

Herra Luurankomies, menkää matkaanne vaan.

Ja jos tamineeni taattoiset viettekin ehkä,

minut aseettomaksi, jos voitte, Te tehkää! –

Suvituuli, mi hulmuten kietovi maata,

vaka varukseni on, jok’ ei särkyä saata.

Se taipuu ja keveltyy mun käyntini mukaan,

sen ommelta rikki ei iskenyt kukaan;

sen paidanpa Päivätär kutoi ja loi! –

Te iskekää! Siit’ ei se särkyä voi.

Ja kilpi, mi riemuten kilkkaa ja lyö,

kun kirkkainna välkkää taistelun työ, –

sen suojiva helke on korvani suulla,

niin etten voi säädyttömyyttänne kuulla.

Elinauvoisna soi koko maaemon valta,

soi soitanto verraton kaikkialta;

soi: lempiä, taistella, syntyä, kuolla, –

ken kuollut ei liene, sen kuulevi tuolla.

Ja miekka, min varastitte, viekää se rämä!

Niin halvast’ ei henkeään myy mies tämä.

On suuni mun säiläni: huulilla hehku, –

unteni lemmityn suutelon lehku.

Se voimansa verhoo kuin viinessä nuoli,

mut jos, herra Kalma, Te muust’ ette huoli,

ma kirvoitan kieleni, – miekkani näytän

ja vasallini isot, pienet avukseni käytän.

Kukat, linnut ne liitää, ja metsolan karjat

ja kylien ja linnojen ihmissarjat;

ylt’ympäri leimuu maa. – Oma syy,

jos näppinne liekissä kärventyy!

Suom. A. V. Koskimies.

Lähde: Aika 1907.