Kesäaamuna
Kesäaamuna. Kirjoittanut Immi Hellén |
- On hiljaista metsässä vielä,
- puut, pensahat uinuaa,
- ja Tapion tanhuilla siellä
- ei valvone ainoakaan.
- Myös kaislikko kallion alla
- ja aaltoset uinuvat,
- ja kukkaset kunnahalla
- ja kankahan kanervat.
- Jopa koittaren vaalea juova
- idän äärille ilmenee.
- Se on enne, mi aamun on tuova
- ja se kasvaa ja laajenee.
- Jo kultiin ja purppuroihin
- idän aavikko pukeuu,
- ja virkuin viidakon lintu
- sen hohteessa havahtuu.
- Pian rannat on ruusuvöinä
- ja kultina salmein suut.
- Kuvun avaa jo leinikköinen
- ja kumpuin kukkaset muut.
- On kullassa latvat puiden,
- ens’ käkönen kukahtaa.
- Sen suloa päivyen uuden
- maan uumenet aavistaa.
- Ja päivän kultainen kerä
- jo nousevi loistossaan,
- koko luonto nyt herkkänä herää,
- käy vastahan kuninkaan.
- On laulua metsän humu,
- soi kiitosta kiurun suu,
- jo haihtuu rotkojen sumu,
- ilolaulelot kajahuu.
- Myös Ahtolan kannel helää
- nyt vienointa säveltään,
- ja kaikki mi henkii ja elää,
- maan toukkakin nostaa pään.
- Ne kiittävät aurinkoa,
- joka nosti ne kuolleista,
- joka heille on ilon ja onnen
- ja elämän antaja.
- Ja ihminen? – Aamunkoissa
- hän kulkevi kuunnellen,
- ja luonnon juhlissa noissa
- sois mukana olla myös hän.
- Ja sävelmän hänkin liittää
- siihen suurehen kuorohon.
- Vaan ihminen – Häntä hän kiittää,
- joka luonut on auringon.
1921.
Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.