Kesä-illan anteita

Kesä-illan anteita.

Kirjoittanut Kaarlo Slöör


Lännen kulta-purpurahan
Aurinkoinen alenee,
Tuonne vuoren kukkulahan
Kultoansa valelee,
Sääsket survoo, tuulen henki
Kukkasia suutelee,
Peippo, mielessänsä lempi,
Armahallens’ laulelee.
Riemuako tuota vainen
Ihannellen imehtii
Puistikossa nuori nainen –
Jonka silmä sädehtii
Lempe’yttä, puhta’utta,
Jalo’utta sydämen –
Tuota imehtiikö? Mutta –
Kuink’ on laita neitisen?
Mik’ on hällä? Kultoansa
Muistelleeko tuossa nyt?
Sureneeko sulhoansa –
Ehkä on se pettänyt? –
Vienot huulet hymyllänsä
Eivät imarrusta jaa,
Päänsä vaipuu, sydäntänsä
Kuin – hän mielis kuulostaa.
Mitähän se sydän virkki!
Huntu huolen kato’aa –
Koht’ on hän, kuin ennen, kiltti –
Pää jo ylös kohoaa,
Silm’ on kirkas, otsa kanssa:
Ilons’ on hän saanut, oi!
Kalveell’ äsken poskellansa
Toivoin ruso purppuroi.
Siinä istuu. Hänetkin jo
Luonnon riemu huvittaa
Aivan mehu-mieliseks’ – No, –
Mlikäs, tuolla rusahtaa?
Nuorukainen sieltä tuli,
Katseen neitihin se loi:
Silmä silmähän nyt suli,
Syömet lemmen tulta joi.
Tuotako se neiti uotti?
Niinpä niinkin! Nuori mies
Sulhons’ on. – Se ilon tuotti,
Kun sen tulon sydän ties.
Armahasti rinnatusten
Rakastuneet katselee:
Sielunsa vaan kilvatusten
Sanatonna haastelee.
Ja kun ilta-suuteloa
Tuuli tuikki kukkasiin,
Lintu laulel’ lauleloa –
Poikiansa nukuksiin;
Ja kun aurinkoinen lähti
Lännen kulta-purppuraan:
Kahden nuoren lemmen-tähti –
Katsoi sulo suudelman.

Kaarlo [Slöör].


Lähde: Keski-Suomi 17.4.1880.