Kertomus salapoliisin elämästä
| Kertomus salapoliisin elämästä. Kirjoittanut anonyymi |
| Englanninkielinen alkuteos The Murder of Miss Trent. |
Toukokuun 25 päivänä viime vuonna löysivät jotkut työmiehet, kulkiessaan oikotietä eräässä metsässä, naisen ruumiin. He kutsuivat poliisin, ja tutkinnossa tuli selville, että ruumis oli neiti Trentin, joka oli asunut nuoremman veljensä kanssa huvilassa.
Seutu tämän murhapaikan ympärillä oli harvaan asuttua, ja lähin kylä oli Datcham, joka oli pari kilometriä neiti Trentin huvilasta.
Kylässä oli ollut markkinat edellisinä päivinä, ja eräs mustalaisjoukko oli nähty ympäristössä. Kuolema on seurannut lyönnistä niskaan, ja jotkut koristukset sekä rahat, mitkä tiedettiin vainajalla silloin olleen, olivat poissa.
Paikalle kutsuttu lääkäri selitti, että murha oli tehty noin kahdeksan tunnin sisällä ennenkuin ruumis löydettiin, se tahtoo sanoa, iltasella ennen 25 päivää toukokuuta.
Me salapoliisit teimme kaikki, mitä voimme, löytääksemme murhaajan, mutta turhaan. Mustalaiset, jotka heti vangittiin, täytyi pian päästää vapaiksi, kun ho voivat näyttää toteen, että he kaikki sinä iltana olivat olleet markkinoilla.
Murhatun sukulaiset lupasivat suuren palkinnon sille, joka voisi antaa semmoisia tietoja, mitkä johtasivat murhaajan ilmisaamiseen, mutta ilman tuloksetta.
Eustace Trent, kivuloinen 24 vuotias nuori mies, oli lohduttamaton sisarensa katoamisesta, ja heidän enonsa, vanha sir John Trent, oli väsymätön hankkiessaan selvää tässä hämärässä asiassa.
Silloin johtui mieleeni ystäväni mr Stout, omituinen henkilö, joka oli erittäin kiintynyt tämän kaltaisiin rikoksiin. Hän ehkä voisi antaa minulle viittauksen, se ei olisi ensi kerta. Mutta tässä tapauksessa auttoi häntä vähän hänen tarkkanäköisyytensä. Mutta tässä olikin niin vähiin asiallista, johtopäätösten tekoon.
Tiedettiin, että neiti Trent oli jättänyt huvilan klo puoli yhdeksän kävelläkseen, kuten hän tavallisesti teki joka ilta silloin kun nuori Trent ja palvelijat olivat kotona.
Säännöllisesti menivät huvilan asukkaat aikaiseen nukkumaan, ja neiti Trent kotia tultuaan lukitsi itse ulko-ovet. Eustace Trent meni aina aikaiseen maata sairautensa takia, ja sen tähden se ei ollut ollenkaan kummallista, ettei neiti Trentia kaivattu ennenkuin aamusella kun palvelustyttö tuli häntä herättämään ja löysi huoneen tyhjänä, vuoteen koskemattomana ja huvilan ulko-oven lukitsematta.
Stout tuumaili sinne ja tänne, mutta näytti ihan tarttuneen kiini. Minä sanon silloin, puoliksi piloillaan, että hän kysyisi neuvoa mustalta palvelijaltaan, neekeri Umlouqulta. Tämä oli ollut ”parantaja”, noita, kotona omassa maassaan ja oli hänellä omituinen, kauas näkevä ominaisuus. Umlouqu lupasi apuansa, mutta silloin olisi meidän, murhatun sukulaiset, Stout ja minä, oltava läsnä ”istunnossa”, minkä hän panisi toimeen.
Seuraavana päivänä oli istunto. Pieni neekeri tarkasti meitä kaikkia hyvin tarkoin, mutta erittäinkin sir Trentiä ja Eustacea sekä pyysi nähdä murhatun valokuvaa. Eustace otti taskustaan valokuvan, mikä oli otettu joitakuita kuukausia ennen vainajasta.
Umlouqu katsoi kauan sitä ja antoi sen sitte takaisin puhumatta sanaakaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä alotti hän salaperäiset valmistuksensa. Hän asetti kuumia hiiliä täynnä olevan vadin keskelle lattiaa, kaatoi mustaa pulveria tulelle ja alkoi hengittämään paksua savua, mitä nousi astiasta. Jonkun minuutin perästä kaatui hän pyörryksissä lattialle, ja hänen sielunsa läksi matkalle, sanoi Stout, määräämättömään maahan elämän ja kuoleman välillä.
Oli niin hiljaa puoli pimeässä huoneessa, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan. Sykkivin sydämin odotimme, että makaava haamu keskeyttäisi hiljaisuuden. Tunti tunnin perästä tuntui kuluvan, ja kumminkin oli siitä vain joku minuutti kun Umlouqu kaatui lattialle ja kun hänen äänensä keskeytti hiljaisuuden. Se kuului kun tulisi se jostain hyvin kaukaa.
Umlouqu puhui engelskaa. Monen vuoden olo valkoisten seassa oli tehnyt hänet tutuksi tähän kieleen. Aluksi oli hänen äänensä kuulumaton, mutta vähitellen kasvoi sen voima, kunnes se kaikui heleänä kuin kello läpi huoneen.
– Minua väsyttää, sanoi hän. Minä olen vaeltanut pitkän, pitkän matkan, kunnes tulin sille paikalle, missä maa katoaa suureen mereen. (Datcham on Devonshiren rannalla). Näen naisen, ja hänen kasvonsa ovat valokuvan näköiset; hänellä on valkoinen puku ja hän menee metsään, ja joku muu seuraa hänen jälessään. Se on mies, mutta hänen kasvojansa minä en voi nähdä, ja hänen kädessään on pyssy. Nainen mennessään eteenpäin laulaa hiljaa erästä kaunista laulua. Nyt kääntyy hän vasemmalle. Haamu, joka seuraa häntä pysähtyy silmänräpäykseksi, nyt liikkuu se nopeammin, hiipii hänen perässänsä. Nyt katoaa se puiden taakse. Tuolla hän on taas, mutta kaukana. Hän piiloutuu puiden taakse ja odottaa. Tuolla tulee nainen hiljaa polulla kuuvalossa, hän laulaa yhtä hiljaa itsekseen ja katselee tumman sinistä taivasta. Hän tulee sille paikalle, mihin haamu on piiloutunut puiden sekaan. Hän menee sivuitse. Ah, katsokaa! Haamu juoksee esille, pyssyn perä kohoaa ja laskee heti nopeasti. Hän hoippuu. Pian. Pian. Taas lyö haamu kerran, kahdesti, kolmannen kerran. Hän kaatuu maahan. Nyt kumartuu haamu hänen sivullensa ja riuhtasee jotain hänen kädestänsä. Haamu kääntyy, nostaa päätään ja kuuntelee. Ah, nyt minä näen hänen kasvonsa selvästi kuuvalossa. Minä – minä – Tulee, pimeä; minä en voi nähdä kauemmin.
Ääni muuttuu valittavaksi kuiskaukseksi.
– Se on ohi, kuiskaa hän, ei näe mitään valoa enää!
– Jumalani, huusi Stout, hypäten seisaalleen, katsokaa Eustacea.
– Suuri Jumala, kähisi sir John Trent, poika on kuollut!
Eustace makasi taaksepäin nojautuneena tuolillaan, kuolleena. Hänen silmänsä tuijottivat kattoon, kasvoissa hirvein kauhu, mitä milloinkaan olen nähnyt.
Näin Stoutin silmäyksen kääntyvän Eustace Trentistä neekeriin, joka nyt nousi istumaan ja hieroi silmiään. Hän näytti hyvin väsyneeltä.
– Ihmeitä tapahtuu meidänkin aikanamme, sanoi Stout vakavasti. Ja kumminkin on ihmisiä jotka kutsuvat itseään jumalankieltäjiksi.
– Mitä tarkoitatte, kysyi sir John.
– Tarkoitan, sanoi Stout juhlallisesti, että teidän sisarenne poika on murhannut sisarensa, ja että kaikkivaltiaan käsi jo on kohdannut häntä.
– Mutta se on ihan mahdotonta. Laupias Jumala, poika ei ole voinut tehdä sitä.
– Katsokaa hänen silmiänsä, sanoo Stout, ne näyttävät että se ei ole mahdotonta, että hän on murhaaja.
Stoutilla oli oikein. Lähempi Eustacen tarkastus osoitti, että hänen pyssyänsä oli käytetty murha-aseena. Perä oli rikki, ja verta ja hiuksia oli siihen tahraantunut. Yhdessä hänen nuttunsa taskussa löydettiin sisaren hohtokivet ja rahat.
Mikä tähän oli ollut aiheena, tietää ainoastaan taivas. Eustace oli kuten jo mainittiin kivuloinen, ja se ei voi olla mahdotonta, ettei hänen järkensä ollut selvä? Ihmeellistä oli kumminkin kaikessa tapauksessa se välinpitämättömyys ja tyyneys, mitä hän osotti koko ajan, kunnes kuolema laski raskaan kätensä hänen päällensä.
Lähde: Työmies 25.8.1902.