Kertomus Kristinopin lewittämisestä Suomen maassa

Wuonna 1857 Kesäkuun 18 päiwänä wietettiin Suomen maassa suuri, merkillinen juhla. Tosin nousi silloin monta kiitosta ja ylistystä walkeuden Isän tykö, jolta kaikki hywä anto tulee. Tosin johtuiwat mielet muinaisiin aikoihin, jotka monessa eiwät meille enää kelpaa. Minkätähden tämä juhla wietettiin? Se wietettiin sentähden, että silloin oli kulunut seitsemän sataa wuotta siitä ajasta, koska Kristinoppia isänmaassamme ensin saarnattiin, koska tänne walkeus tuli ja Herran kunnia ylitsemme koitti. Ennen kuin otamme puhuamme Kristinopin tulosta Suomen maahan ja sen lewiämisestä siellä, lausukaamme muutama sana esi-isistämme ja heidän jumaloista heidän pakanuutensa aikana.

Suomisukuun kuuluu monta heimokuntaa. Siihen kuuluu Lappalaiset, Wirolaiset, Tscheremissit ja monet muut. Oikea Suomalainen kansa, josta nyt on puhuttawa, jakaantuu kahteen eri pääosaan, nimittäin Hämäläiset ja Karjalaiset. Ennen esi-isäimme tuloa Suomeen oli Suomenmaa Lappalaisten hallussa. Sitten asettui Karjalaisia Wienan meren rannoille Permalaisten nimellä, ja Tornion joen ympäristöille, jossa heitä kutsuttiin Kainulaisiksi. Hämäläiset löiwät ensin allensa eteläisen Suomen ja suuren osan pohjaista Wenäjää; mutta kun Wenäläis ten walta kaswoi ja he kowemmin ja kowemmin rupesiwat ahdistamaan Hämäläisiä, niin wetiwät Hämäläiset itsensä wähitellen kokonansa Suomeen, ja Karjalaisia jotka eliwät Wenäläisten ystäwyydessä, asettui Hämäläisten jättämille maille.

Suomalaisilla, niinkuin useimmilla pakanakansoilla, oli monta jumalaa. Ilmalla, wedellä, maalla ja maanalalla oli eri jumalansa. Korkeinna jumalana pidettiin Ukkoa, taiwaan ja ilman jumalaa. Hänen luultiin kokoowan ja hajottawan pilwet, lähettäwän sateet, tuulet, ukkoset ja salamat. Hänelle lähetettiin rukoukset hywästä wuoden tulosta. Weden jumalana palweltiin Ahtoa, jonka waimon nimi oli Wellamo. Heiltä anoiwat kalastajat ja merellä kulkiat onnea toimissaan. Heillä oli paljon lapsia, jotka kutsuttiin Wellamon neioiksi.

Maan jumalia oli Pellerwoinen, joka suojeli peltoja, puita ja kaswuja; Maanemo, joka antoi maalle hedelmällisyyden; ja Tapio, joka oli metsän kuningas. Häneltä rukoiltiin menestystä metsästämisissä ja menestystä karjalle.

Maanalassa hallitsi se peljättäwä Tuoni eli Mana. Tuonen koto Tuonela, Manala pidettiin pimeänä ja kolkkona; sinne kokoontuiwat ihmiset täältä kuoltuansa. Paitsi mainituita jumalia, pelkäsiwät ja palweliwat Suomalaiset wielä monia muita hengellisiä olentoja. Sellaisia oli: Hiisi ja Lempo, Haltiat, Maahiset, Menninkäiset, Kööpelit y. m.

Myöskin jaloille ihmisille annettiin jumalallinen kunnioitus. Se wanha nerokas laulaja Wäinämöinen, se taitawa seppä Ilmarinen ja korskea, urhollinen Lemminkäinen asetettiin jumalien wertaisiksi.

Näin oliwat Suomalaiset muuttaneet katoomattoman Jumalan kunnian katoowaisten ihmisten, ja lintuin ja neljäjalkaisten ja matelewaisten kuwain muotoiseksi, Rom. 1: 23. Heiltä oli kadonnut tieto ainoasta, totisesta jumalasta, he kumarsiwat luontoa ja luonnon woimia. Niille he uhrasiwat ja niitä he awuksensa huusiwat. Heidän sydämessään asui taikausko, taikka uskottomuus ja toiwottomuus.

Rakas taiwaallinen Isä ei kuitenkaan unohtanut meitäkään täällä Suomen synkissä erämaissa, waan hän salli armon ja totuuden auringon täälläkin nousta, hän salli Kristinopin tännekin päästä.

Wuonna 1157 jälkeen Kristuksen syntymän purjehti Ruotsin kuningas Eerikki yhdeksäs sotajoukkonensa pohjan lahden yli Suomeen. Hän tuli lyömään Suomen maata allensa ja saattaman Suomalaisia Kristin uskoon. Monet syyt kehottiwat häntä tätä tekemään. Suomalaiset oliwat usein käyneet häwitys- ja ryöstöretkillä Ruotsissa. Eerikki tahtoi kurittaa heitä tästä. Pääsyynä oli kuitenkin tähän aikaan herännyt Kristinopin lewittämisen into. Monen muun maan kuningas lähti pelastamaan Jerusalemia ja Palestinan maata pakanoitten wallasta. Eerikki puolestansa lähti karkoittamaan pakanallisuutta rajamaassa Suomessa, ja ansaitsemaan pyhän nimen ja kirkon kiitoksen täällä ajassa, ja, niinkuin luultiin, ijankaikkisen autuuden tulewaisuudessa.

Kuningas Eerikki otti kanssansa Upsalan pispan Henrikin. Hän astui maalle Turun kaupungin tienoilla ja käski Suomalaisten joko ottaa Kristin uskon, taikka sotia häntä wastaan. Suomalaiset walitsiwat sodan ja Eerikki woitti heidät. Taistelun päätettyä laski kuningas Eerikki polwillensa, itki ja rukoili. Joku hänen miehistään kysyi häneltä minkätähden hän itki, kun hänellä päin wastoin oli syytä suuresti iloita siitä että hän oli niin jalosti woittanut Kristuksen wiholliset. Kuningas wastasi: minä olen iloinen ja kiitän Jumalaa suuresti siitä että hän on meille woiton suonut, mutta se surettaa minua kowin että tänäpänä on kadotukseen joutunut monta monituista sielua, jotka olisiwat saattaneet saada ijankaikkisen elämän, jos he olisiwat Kristuksen wastaan ottaneet.

Kun kuningas Eerikki oli woittanut ja allensa lyönyt Suomen maan lounaisen osan ja waatinut kansan kasteelle, lähti hän takaisin Ruotsiin ja jätti tänne osan sotawäkeä, pispa Henrikin ja pappeja suojelemaan tätä nuorta Kristi-seurakunnan istutusta, ja jatkamaan Kristinopin lewittämisen työtä. Henrik teki kiiwasti tehtäwäänsä. Hän kastoi ensin Kupittaan lähteellä Turussa ja kulki sieltä pohjaseen päin. Kauwan ei hän kuitenkaan saanut waikuttaa työalallansa. Jo ensimäisenä talwena Suomeen tultuansa lyötiin hän Köyliön järwellä kuoliaksi. Murhamiehen nimi oli Lalli. Muinaistarinat puhuwat että Henrik kerran, kun Lalli oli kotoa poissa, tuli Lallin taloon, sielläkin saattamaan wäkeä Kristin uskoon. Lallin waimo wastusteli kaikkia pispan neuwoja ja opetuksia ja päälliseksi kielsi antamasta pispalle ruokaa ja juomaakin. Pispa käski palweliansa ottaa mitä hän tarwitsi nälkänsä ja janonsa sammuttamiseen, mutta jätti siaan kolmenkertaisen makson. Kun Lalli tuli kotio, kertoi hänen waimonsa mitä pispa oli tehnyt. Lalli tulistui ja lähti kohta ajaan pispaa takaa, saawutti hänen Köyliöjärwellä ja tappoi hänen siellä.

Kristillinen seurakunta Suomessa jäi nyt paimenettomaksi, ei kuitenkaan kauaksi, sillä jo samana wuonna lähetti kuningas Eerikki Ruotsista toisen pispan, jonka nimi oli Rudolf. Hän oli pispana kaksikymmentä wuotta, ja jatkoi Henrikin työtä.

Rudolf'in jälkeen, jonka Karjalaiset tappoiwat, tuli Folko pispaksi. Hänkin oli kotosin Ruotsista. Hänen toimistansa ei tiedetä paljon.

Folkon kuoltua oli Suomen pispan-istuin kymmenkunta wuotta tyhjänä. Syynä tähän oli se, ettei kukaan tahtonut tätä waiwanloista wirkaa, jossa oli taisteleminen monellaisien wastuksien kanssa. Ulkonaiset wiholliset ahdistiwat tawan takaa, ja itse kastettuihin Suomalaisiin ei ollut luottamista. He oliwat täytymisestä sallineet itsensä kastaa. Heidän sydämissänsä kyti ylenkatse ja kiukku Kristin uskoa ja sen julistajia wastaan. Tänä wäli-aikana jolloin Suomessa ei ollut pispaa, oli Kristillisyyden nuori, heikko taimi waarassa kokonaan tulla tallatuksi. Niin pitkälle ei Jumala kuitenkaan antanut asian käydä. Hädässä lähetti hän tämän taimen hoitajaksi urhollisen miehen, joka ei pelännyt mitään waaroja ja waiwoja. Se mies oli Englantilainen Tuomas. Hän alkoi pispa-wirkansa w. 1209, ja jätti sen w. 1245. Tälä pitkällä wirka-ajallansa teki hän kiiwaasti ja kestäwästi Kristinopin lewittämisen ja wahwistamisen työtä. Hän joutui monen ahtaukseen, ja waikka Ruotsin hallituksilta ei tullut hänelle mitään apua ja suojelusta, niin laajensi hän kuitenkin Kristin uskon rajoja Suomessa ehk'ei hän tätä tehdessään aina käyttänyt Kristitylle soweliaita wälikappaleita. Hän ei paljon antanut sanan kaksiteräisen miekan saattaa Kristuksen tykö, waan rautainen miekka sai saarnata rauhan Ewankeliumia ja wäkiwalta sai waatia uskomaan tätä saarnaa. Tällainen menetys ei kuitenkaan tuntunut aiwan oudolta Tuomaan aikoina, jolloin enimmästi miekka päätti kenellä oikeus oli.

Monia vihollisia wastaan sai Tuomas sotia. Waarallisimmat niistä oliwat Wenäläiset ja heidän liittolaisensa, Karjalaiset. Hämäläiset, jotka asuiwat keskisessä Suomessa, Karjalaisten ja Warsinais suomalaisten wälissä, ja joita Tuomas oli saanut taiwutetuksi Kristin uskoon, jättiwät hänen pispa-aikansa loppu puolella uskonsa ja alkoiwat myöskin ankarasti rynnätä Kristiseurakunnan päälle Suomessa. He tappoiwat pieniä lapsiakin, repiwät wanhemmilta sisälmykset pois ja uhrasiwat he pakanallisille jumaloillensa. Erittäin Kristittyjä pappia he kaikella tawall rääkkäsiwät ja piinasiwat.

Tuomas taisteli urhollisesti kaikkia wihollisiansa wastaan. Hän taisteli ensin onnella, mutta hänen waransa ja woimansa loppuiwat wihdoin. Roman paawit koettiwat kaikilla neuwoilla aittaa Tuomasta. He kielsiwät Kristittyiä wiedä pakanoille mitään sotatawaroita ja elatus-aineita, ja sittemmin kielsiwät he kokonansa kaupan pakanain kanssa. Kun ei tämäkään auttanut, kehoitti paawi Kristittyjä koko pohjaisessa Europassa sotaan Hämäläisiä ja heidän liittolaisiansa wastaan. Paawin kehouksesta kokoontuikin suuri joukko Ruotsalaisia, Norjalaisia y. m. Tämä joukko, jossa oli monta pispaakin, lähti ei kohdastansa Hämäläisten maahan waan Wenäjään. He arweliwat sitten paremmin pääsewänsä Hämäläisten herroiksi kun Wenäläise ensin oliwat lannistetut. Tällä joukolla ei ollut menestystä. Ehkä Mongolilaise tähän aikaan kowin ahdistiwat Wenäläisä, niin eiwät Wenäläiset kuitenkaan wähinäkään epäilleet mennä tätä lännestä tulewaa suurta sotajoukkoa wastaan. Wenäläisten urhollinen ruhtinas Aleksanteri Newski ryntäsi Ruotsalaisten ja heidän liitolaisiensa päälle ja woitti he täydellisesti, waikka hänellä oli wähemmän wäkeä kuin wihollisilla. Kun Tuomas tämän kuuli synkistyi hänen mielensä. Hän lankesi epätoiwoon. Hän otti eron pispa-wirastan w. 1245, ja eleli sitten loppuikänsä Aisbyn luostarissa.

Taas näytti kuin olisiwat Kristillisyyden Suomessa wiimeiset hetket tulleet. Erittäin Hämäläiset uhkasiwat sitä kovin. Herra suojeli kuitenkin käsialaansa. Ruotsista tuli w. 1249 wahwa sotajoukko, joka kukisti Hämäläisten wallan. Tämän joukon johtajana oli jalo mies Birger Jarli. Hän purjehti Kymin joen suuhun, astui siellä maalle, löi Hämäläiset, kulki Hämeenmaan keskustaan ja perusti Hämeenlinnan Kristittyin suojaksi. Samaan tarkotuksen asetti hän myös Ruotsalaisia uudisasukkaita Hämäläisten maan eteläiseen osaan, jossa he wieläkin oleskelewat.

Birger ei kauan wiipynyt Suomessa, jo seuraawana wuonna lähti hän takaisin Ruotsiin.

Pispaksi Tuomaan siaan asetettiin Ruotsin hallituksen toimesta Bero, hänen jälkeensä Ragwald ensimäinen, hänen jälkeensä Kettil ja hänen jälkeensä Johannes. Pispa Kettil'in aikana aljettiin Pohjanmaalla lewittää Kristin uskoa, ja jo tätä ennen saarnasi Upsalan arkkipispa Tapani Kainulaisille Tornion joen ympäristöillä.

Se osa Suomea, joka ei wielä ollut Ruotsalaisten hallussa ja jonne heidän lähetystoimensa ei wielä ollut ulottunut, oli Karjala. Karjalaiset oliwat paljon hätäyttäneet Ruotsalaisia ja Kristillisyyttä. He oliwat tappaneet pispa Rudolf'in, he oliwat menneet Ruotsiinkin ja tappaneet siellä arkkipispa Johanneen, he oliwat häwittämäisillään ja tukahuttamaisillaan kaiken Ruotsalaisten kylwämän Kristinopin siemenen Suomessa. Ruotsalaisilla oli siis halu kurittaa Karjalaisia ja saattaa he Kristin uskoon. Jo wuonna 1256 koettiwat Ruotsalaiset päästä Karjalan herroiksi, mutta silloin eiwät he onnistuneet aikomisessaan. Wenäläisten mainittu ruhtinas Aleksanteri Newski ajoi Ruotsalaiset Karjalasta. Wasta w. 1293 saiwat Ruotsalaiset Karjalan allensa. Se oli Torkel Knut'in poika joka tämän toimitti. Hän kokosi mainittuna wuonna suuren sotajoukon, otti kanssansa Westerås'in pispan Pietarin, ja lähti Karjalaa walloittamaan. Wallotustyönsä wahwistukseksi perusti hän Wiipurin linnan. Kun Wenäläiset tämän kuuliwat, lähettiwät he sotajoukon estämään Ruotsalaisia linnaa rakentamasta, mutta sen täytyi häpeällä palata takaisin.

Torkel Kuut'in pojan Ruotsiin mentyä jatkoi Sigge Loke walloitustyötä Karjalassa. Häntä seurasi ensin onni. Hän woitti Käkisalmen ja lewitti Kristin uskoa. Mutta jo seuraawana wuonna pääsiwät Wenäläiset woitolle. He ottiwat Ruotsalaisilta Käkisalmen, ja tuottiwat heille monta ahdinkoa. Kun Torkel Knut'in poika sen kuuli, warusti hän sangen suuren laiwaston ja purjehti w. 1300 Ruotsista Wenäjän rajalle, ja perusti siellä linnan, joka sai nimen Landskrona. Wenäläiset, saatuansa tiedon näistä Torkel Knut'in pojan toimista, eiwät antaneet hänen omin päin työskennellä, waan lähettiwät hekin suuren laiwaston ja siinä 31,000 miestä karkoittamaan Ruotsalaiset, ja häwittämään heidän linnoituksensa. Kowa taistelu nousi. Wenäläiset ryntäsiwät urhollisesti päälle, mutta turhaan. Ruotsalaiset woittiwat ja Wenäläisten täytyi jättää heidän tekemään linnoitustyötänsä. Kun linna oli walmis, palasi Torkel Knut'in poika takaisin Ruotsiin ja jätti linnan warjelukseksi ainoasti 300 miestä. Näistä wei taudit kohta suuren osan, ja loput löi Wenäläiset. Linna joutui Wenäläisten käsiin, mutta Karjalaiset jäiwät kuitenkin Ruotsalaisten alle ja Kristin uskoon.

Suomen pispana Karjalan walloittamisen aikana oli Maunu. Hän oli ensimäinen Suomalainen mies, joka joutui pispaksi Suomessa. Hän oli nimittäin kotosin Märtälän talosta Ruskon kappelista. Ennen Maunua oliwat Suomen pispat asuneet Räntämäellä, mutta hän muutti w. 1300 pispan-istuimen Turkuun. Silloin oli Turun Tuomiokirkko jo walmis. Maunu pispan luonto oli lempeä ja rauhallinen. Hän ei ottanut suurta osaa Karjalan walloittamisen melskeihin, waan antoi Westerås'in pispalle Pietarille sen kunnian. Hän pyrki waan hiljaisuudessa wahwistaa Kristin uskoa Suomalaisissa ja saattaa heitä kuulumaan ei ainoasti ulkonaiseen waan myös hengelliseen, sisälliseen Kristi-seurakuntaan.

Niin oli nyt koko Suomi joutunut Ruotsin alle ja Kristin usko paawilaisessa muodossa siellä julistettu. Kirkkoja rakennettiin ahkerasti. Wähää jälkeen Karjalan walloittamisen oli jo kirkkoja Turussa, Nousiaisissa, Maariassa, Maskussa, Raisiossa, Nummen pitäjässä, Ulwilassa, Kemiössä, Uskelassa, Perniössä, Halikossa, Liedossa, Kiikalassa, Sawossa, Tammelassa, Sääksmäellä, Tenholassa, Karjan pitäjässä, Kyrkslätt'issä, Porwoon, Pernon ja Sipon pitäjissä, Saltwik'issä, Finström'issä, Pietarsaaren, Mustasaaren, Salon, Kemin ja Mikkelin pitäjissä.

Puolena kolmatta satana wuonna oli siis kirkkoja ilmestynyt koko joukko. Tämä todistaa että erittäin Suomen pispat eiwät olleet toimettomia miehiä, waan kaikella tawalla koettiwat lewittää Kristinopin waloa. Maunu pispan aikana saatiin ensimäinen luostarikin Turkuun, joka kutsuttiin pyhän Olawin luostariksi. Tällaisia luostaria rakennettiin ajan kuluessa Suomessa kuusi. Ne oliwat: Turussa mainittu Olawin luostari, joka oli Dominikani munkki-seuran; Raumalla yksi Fransiskani munkki-seuran luostari; Kökarissa Ahwenanmaalla samallainen, Wiipurissa yksi Fransiskani ja yksi Dominikani luostari ja Naantalissa Brigittini luostari, jossa oli sekä munkkeja (miehen puolta) että nunnoja (naisia). Brigittini luostari Naantalissa oli Suomenmaan kuuluisin luostari. Sen perustaja oli Suomen jalo pispa Maunu Olawin poika Tawast. Hän sekä lahjoitti itse että kehoitti muita lahjoittamaan sille maatiloja, rahaa ja muuta tawaraa. Se tulikin muutamina wuosikymmeninä rikkaimmaksi luostariksi Suomessa. Kauan ei se kuitenkaan saanut pysyä loistossaan. Wuonna 1527 määrättiin kaikki luostarit Suomessa ja Ruotsissa häwitettäwäksi ja se määräys täytettiin. Naantalin komeasta luostarista, paitsi kirkkoa, on meidän aikoihin säilynyt ainoasti muutamia raunioita ja Olawin luostaria muistuttaa nimi „klösterbacken" (luostarimäki Turun tähtitornikukkulan eteläisellä rinteellä). Jäljet muista maamme luostareista owat melkein umpeen käyneet.

Luostarit owat meiltä menneet, emmekä niitä takaisin tahdokaan. Ei meidän tule sulkea itseämme luostarin muurien sisälle ja siellä etsiä pyhyyttä ja sydämen rauhaa. Emme saa paeta mailmaa, waan meidän pitää woittaman mailman. Ihminen eroitettuna yhteisestä elämästä ei woi paljon waikuttaa weljiensä parannukseksi ja parhaaksi, eikä tämä eroittaminen hänelle itsellekään suurta hyötyä tuota, sillä synti pääsee luostarinkin suljetuista owista.

Kuitenkin oli luostareillakin tehtäwänsä. Luostarien kukoistus-aikoina oli paljon kurjuutta ja pimeyttä mailmassa, jos sitä tosin wieläkin on. Hillimätön wallattomuus ja raakuus ahdistiwat kuin kesän hallat kaikkea hengellistä wiljaa. Tarwittiin siis niinkuin suojapaikkoja, jossa siwistys rauhassa sai taimia ja kaswaa, ja tällaisia suojuksia oliwat luostarit. Luostarien asujamet, munkit ja nunnat, tekiwät tawallisesti itse sekä hengellistä että ruumiillista työtä ja waikuttiwat esimerkillänsä muihinkin. Luostareissa pidettiin usein myös kouluja sekä yhteiselle kansalle että papiksi aikowille. Laweaa tietoa tosin näissä ei ollut tarjona, mutta ne oliwat kuitenkin tärkeöitä wälikappaleita Kristinopin lewittämisen ja juurruttamisen työssä. Kiiwasta työtä tarwittiinkin Suomenkin maassa poistaa pakanallisuutta. Suomalainen on itsepintainen, hän pitää kauan kiinni wanhasta, entisestä. Tietysti ei hän kohta jättänyt pakanallisia jumaliansa, waan awuksensa huusi niitä, ja Kristittyin Jumalaa, kumpika sitten paremmin tahtoi häntä auttaa. Samassa rukouksessa kuului Jesuksen, neitsy Maarian, Tapion, Wäinämöisen y. m. nimet. Suurena syynä tähän että pakanallisuus Suomalaisista äkkiä ei luopunut oli sekin, että papit eiwät olleet paljon oppineita, kun suurempaa opetuslaitosta maassamme ei ollut ollenkaan ja wähempiäkin sangen harwassa. Päälliseksi eiwät papit ensimältä osanneet Suomen kieltäkään. Sekin sangen wähäinen opetus, mikä Kristillisyyden Suomessa ensiaikana kansalle annettiin käwi tulkkein kautta. Arwattawa siis on että Suomalaisten tieto Kristillisyyden asioissa oli kowin hämäräinen, himmeä ja epäselwä, eikä ihmettelemistäkään että paljon pakanallista taikauskoa pysyi kansassa, kuin muistamme, että jumalanpalweluski pidettiin latinan kielin.

Mutta waikka Suomalaiset tällä tawalla ensin sekoittiwat pakanallisuuden ja Kristillisyyden, niin ei Kristinoppi kuitenkaan ollut heille warsin wierasta, eikä heissä warsin waikuttamatta, semmenkin sitten kun Suomen miehistä tuli opettajia, jotka Suomen kielellä ohjasiwat pakanallisia, pimeydessä waeltawia weljiänsä Kristillisyyden totuuksissa, rauhan ja rakkauden opissa. Maunu pispasta olemme sanoneet että hän oli Suomalainen ja harras Kristin-opin lewittäjä. Monet seuraawat pispat oliwat myöskin sangen kunnollisia miehiä, esim. Hemming, joka kaikella tawalla koetti järjestää kirkollisia oloja, ja jo mainittu Maunu Tawast, jonka toimesta luostari Naantalissa ja myöskin luostari Raumalla perustettiin, ja joka uhrasi tawaransa ja pitkän elämänsä woimat Kristi-kirkon wahwistamiseksi, tiedon ja taidon lewittämiseksi. Tawast'in jälkeisistä ei meidän myöskään tule unohtaa pispaa Maunu Olawin poikaa, Tawast'in sisaren poikaa, joka oli aikansa oppineimpia miehiä, ei myöskään pispoja Konrad Bitz ja Maunu Stjernkors. Molemmat pyrkiwät wäsymättä edistää siwistystä ja walistusta. Edellinen toimitti uuden kelwollisen messukirjan ja antoi monellaisia asetuksia kirkollisissa asioissa. Jälkimäinen antoi myös sääntöjä, joissa hän muun muassa käski pappien kirkossa lukea Isä meidän, uskon tunnustuksen ja muita lyhyitä Kristinopin kappaleita kansalle kansan omalla kielellä, jotta ne paremmin opittaisiin.

Stjernkors pispan jälkeen oli paawilaisuuden aikana Suomessa wielä kolme pispaa. Wiimeinen heistä oli Arwid Kurck. Hän hukkui Pohjanlahden aaltoihin ja Paawilainen usko hukutettiin Suomesta myöskin. Uusi aikakausi alkoi.

Paawin uskolaisina oliwat Suomalaiset olleet neljättä sataa wuotta. Kristinoppi oli tullut heille wäärennettynä. Jumalan sanaan oli pantu ihmisellisiä lisäyksiä. Kristuksen palwelemisen rinnalle asetettiin neitsy Maarian, Paawalin, Pietarin ja monen pyhän palweleminen. Hywän siemenen sekaan kylwettiin rikkaruohoja. Mutta kuitenkin asetettiin Kristus mailman Wapahtajaksi. Hywää siementakin oli tässä kylwössä, ja se kantoi hywiä hedelmiä. Paawilainen uskokin oli tuhatta wertaa parempi kuin pakanallisuus.

Se joka nousi julistamaan Kristinoppia entisessä puhtaudessaan oli Lutherus Saksanmaalla. Hänen opetustansa oppimassa oli miehiä monesta maasta, aina Suomestakin. Lutherin Suomalaisten oppilaisten joukkoon kuului Pietari Särkilahti joka Suomessa ensiksi saarnasi sitä uskoa, joka meillä nyt on; ja Michael Agricola, joka Lutherin opin lewittämisessä ja wakaantumisessa maassamme paljon waikutti sekä Turun koulun rehtorina, että wielä enemmän kirjan tekiänä. Hän on se mies, joka ensiksi kirjoitti ja painatti Suomalaisia kirjoja, ja sentähden on ansainnut ijäisen kunnian ja Suomen kansan kiitollisuuden. Hän toimitti Suomeksi paitsi muita kirjoja w. 1548 uuden Testamentin, w. 1551 Taawetin psaltarin ja w. 1552 muutamia wähempiä profetaita.

Agricolaa ja muita älykkäitä nuorukaisia kustansi ja elätti Martti Skytte Wittenbergin yliopistossa, jossa Lutherus oli prowessorina. Tämä Martti Skytte oli Suomen ensimäinen Lutherilainen pispa. Hänen kuoltuansa jaettiin Turun hiippakunta, johon kuului koko Suomenmaa, kahteen osaan: Turun hiippakunta, ja Wiipurin hiippakunta. Edelliseen tuli pispaksi Agricola, jälkimäiseen Paul Juusten. Agricolan suurista ansioista olemme jo puhuneet. Juusten ei myöskään ollut ansioton, waan päin wastoin sangen ylistettäwä. Hän toimitti Suomeksi messukirjan ja katkismuksen ja myöskin postillan ehk'ei se ole painettu. Ensimäisen Suomalaisen präntätyn postillan on pispa Eerikki Eerikinpoika kirjoittanut. Ensimäinen wirsikirja painettiin w. 1621 ja koko pyhä Raamattu w. 1642.

Ilman sotaa ja wäkiwaltaa tukahutettiin paawilaista uskoa ja lewitettiin lutherilaisuutta Suomessa. Ainoasti hengen kaksi teräistä miekkaa ja uskon kilpeä käytettiin, ja ne waikuttiwat tuntuwammin kuin kaikki maalliset sota-aseet. Lutherilaisuus sai muutamia wuosikymmeniä ensinrauhassa juurtua, mutta sitten joutui se waaraan kun kaksi Ruotsin kuningasta tahtoi jällen tuoda Paawin uskoa takaisin. Heidän aikomisensa ei kuitenkaan onnistunut. Upsalan kokouksessa wuonna 1593 päätti Suomen ja Ruotsin kansa järkähtämättä pysyä Ewankeliumillisessa uskossaan. Siitä asti ei mitkään suuret ulkonaiset ahdingot ole uhanneet Suomen kirkkoa, waan se on saanut rauhassa lewittää waloa ja siunausta. Toiwomme on että Herra kaikkiwaltias ja armollinen eteenkinpäin suojelee armasta Isänmaatamme ja säilyttää meille meidän kalliimman tawaramme, meidän hänen sanaansa perustetun uskomme. Toiwomme on että hän siunaa meidän wilpittömästä sydämestä käywät työmme totuuden ja pyhyyden palweluksessa ja saattaa jokaisen isänmaamme asujaimen ja kaikki mailman kansat ei ainoasti Kristiseurakunnan ulkonaiseen yhteyteen, waan myös oikeaan autuaaksi tekewäiseen uskoon ja totiseen Herramme Jesuksen Kristuksen tuntemiseen.

Lähde: David Skogman: Kertomus kristinopin lewittämisestä Suomen maassa. Suomen evankelinen seura, Turku 1866.