Kerta kostan.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Tuoll’ akkunalaudalla kyyhkyinen
Kodin lämpöä kerjäilee,
Mi ikkunaruuduista tihkuilee,
Sen käyttävi lämmökseen;
Vaikka saita, se on avuks’ sittenkin –
Ja tiivimmin pää höyhenihin.
Kuin kyyhky mä lämpöä kerjäilen,
Vaan auttajaa vaan ei näy,
Vaikk’ kasvoni peittyvät huurteesen,
Jääpuikoiks kyynelet käy;
Mä kömpien ikkunaviereltä pois –
Ken siitä nyt liidellä jäisenä vois!
Valon säde silmähän värjähtää,
Se katsehen huikaisee,
Hyppysoitelma korvaani lennähtää,
Mi huoneessa kaikuelee –
Jos huomaisivat ja heill’ pyssyä ois,
Niin varmahan laskisit päiviltä pois.
Mä kaukoa vieläkin tähtäilen
Läpi ilmojen yön halavain,
Hymy katkera jäätyvi huulillein,
Ilosoitto se kaikuvi vain –
Viel’ syksy on saapuva teillekin
Kun ”kostoa!” kuulette viimeinkin.
Mä kalman henkenä huuhuillen
Sitte hautojen reunoja käyn,
Ja rintanne joutuvat poltteesen,
”Voi!” – huudatte, armo ei näy –
Mä ristien viitahan vaan katoan,
Taas paikalla ilkkumahan palajan.


Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.