Kerta kostan

Kerta kostan. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Tuoll’ akkunalaudalla kyyhkyinen

Kodin lämpöä kerjäilee,

Mi ikkunaruuduista tihkuilee,

Sen käyttävi lämmökseen;

Vaikka saita, se on avuks’ sittenkin –

Ja tiivimmin pää höyhenihin.

Kuin kyyhky mä lämpöä kerjäilen,

Vaan auttajaa vaan ei näy,

Vaikk’ kasvoni peittyvät huurteesen,

Jääpuikoiks kyynelet käy;

Mä kömpien ikkunaviereltä pois –

Ken siitä nyt liidellä jäisenä vois!

Valon säde silmähän värjähtää,

Se katsehen huikaisee,

Hyppysoitelma korvaani lennähtää,

Mi huoneessa kaikuelee –

Jos huomaisivat ja heill’ pyssyä ois,

Niin varmahan laskisit päiviltä pois.

Mä kaukoa vieläkin tähtäilen

Läpi ilmojen yön halavain,

Hymy katkera jäätyvi huulillein,

Ilosoitto se kaikuvi vain –

Viel’ syksy on saapuva teillekin

Kun ”kostoa!” kuulette viimeinkin.

Mä kalman henkenä huuhuillen

Sitte hautojen reunoja käyn,

Ja rintanne joutuvat poltteesen,

”Voi!” – huudatte, armo ei näy –

Mä ristien viitahan vaan katoan,

Taas paikalla ilkkumahan palajan.

Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.