Kerran tähtitornissa (1886)

Kerran tähtitornissa. Kirjoittanut Lauri Ekberg

Syys-ilta muuttui yöksi.

            Tuul’ ulvoi raivossaan;

Ei tyynnä meren pinta

            uinaillut rauhassaan.

Vaan kuu loi lumoansa

            ja tähdet välkkyen

Katsoivat myrskyn maahan,

            ikäänkuin säälien.

Mä astuin mietiskellen,

            niin tähtitornin luo

Vei tieni askeleeni, –

            päämäärän’ oli tuo.

Nyt nousin korkealle

            huipulleen katsomaan,

Ja näkemäni kuva

            ei haihdu milloinkaan:

Tuul’ ankarasti riehuu,

            täht’torni huojuilee;

Myös ulapalta kuuluu,

            kuink’ aallot tyrskyilee.

Ei rauhaa, tyyntä missään,

            kun maahan katselen;

On myrskyn yössä kaikki,

            jos minne silmäilen.

Vaan kun ma nostan tuonne

            ylemmä silmäni,

Niin tähtitaivas aukee

            ylhäältä eteeni.

Ei estä myrsky mainen

            tuiketta tähtösen,

Ei häiritse se liioin

            lumoa kuuhuen.

Ne hiljalleen vaan loistaa

            kannella taivahan,

Ja maailmalle luovat

            valonsa kirkkahan.

Ja verratessa noita: – –

            taivasta, maailmaa,

Mun aatokseni kiiti

            kauvaksi tähtein taa.

Ja kaukaa, kaukaa tähden,

            niin kirkkaan vielä näin

Se loisti, – mut sen loisto

            on mennyt mielestäin.

Mut kuitenkin se silloin

            haihdutti myrskyt pois. –

Oi, jos sen siellä vielä

            kirkkaana nähdä vois!

Lähde: L. O. E. 1886: Runoelmia. I. Helsinki.