Kenraalibasson merkinnästä ja sointukäännöksien nimistä

I Kenraalibasson merkinnästä ja sointukäännöksien nimistä

Kirjoittanut Aksel Törnudd
II. Toisinnetuista soinnuista
Yläotsikolta Musiikinopetus ja Koululaulu ja -soitto.


I Kenraalibasson merkinnästä ja sointukäännöksien nimistä.
Aksel Törnudd.

Kun basson numeroiminen aikoinaan syntyi, niin se perustui kontrapunktiseen käsitystapaan. Toisin sanoin sävelien yhtymiä ei pidetty kolmi- ja nelisointuina, vaan enemmän tahi vähemmän irrallisina intervalleina. Siitä oli suoranaisena seurauksena, että bassonuottien kohdalle ei merkitty, mikä sointu oli soitettava, vaan mitkä intervallit, bassosta lukien. Myöhemmin käsitystapa kokonaan muuttui, ja opittiin pitämään määrättyjä sävelyhtymiä eheinä yksilöinä: kolmi- ja nelisointuina ja niiden käännöksinä. (Onko tämä jälkimäinen käsitys oikea, sen tulee vastainen tutkimus osottamaan. Nykyhetkenä ei kumminkaan ole vielä esitetty vakavia syitä sen muuttamiseksi). Mutta vaikka täten siirryttiinkin aivan toisenlaatuiseen käsitykseen ja käsittelyyn, niin nimityksissä ja merkinnässä jäätiin yhä intervallien kannalle. Niin me vielä tänä päivänä saamme todeta, että vaikka nykyinen sointujärjestelmä jo yli 200 vuotta on ollut käytännössä, niin sointuja, ja varsinkin niiden käännöksiä, yhä merkitään ja nimitetään intervalleina. Tämä periaatteellinen ristiriita, että nimittäin siten noudatetaan yhtäaikaa kalua vastakkaista järjestelmää, esiintyy kaikista käännöksistä puhuttaessa hyvin häiritsevänä käytännöllisenäkin ristiriitana. Ajatelkaammepa vain seuraavaa esimerkkiä: I asteen kolmisoinnussa on kolme säveltä, joilla kullakin on oma nimensä, nim. perussävel, terssi ja kvintti. Kun tämä sointu esiintyy toisena käännöksenä, niin sitä sanotaan 1 asteen kvarttisekstisoinnuksi. Ei siis enää ole puhetta perussävelestä, terssistä ja kvintistä, vaan kvartista ja sekstistä, vaikka soinnussa ei sen nimellisiä säveliä olekaan! Kolmisoinnun sävelillä on siis nimensä perussävelestä laskien, mutta käännöksistä annetaan toiset nimet bassosävelestä laskien, jolloin oppilaalta ja lukijalta vaaditaan, että hänen tulee tietää, että se, mikä nyt on merkitty 4:llä, on oikeastaan perussävel (siis = 1) ja se, mikä on merkitty 6:lla, on oikeastaan terssi (= 3). Otan vielä toisen esimerkin: Jos bassonuotin päällä on numerot 3, #4 ja #6 (päälletysten), niin lukijan pitää tietää, että on kysymyksessä nelisointu, jonka kvintti on bassossa ja jonka perussävel ja terssi ovat korotetut.

Mitä hyötyä siitä oikeastaan lienee, että sävelet täten nimitetään rinnan kahden eri järjestelmän mukaan? Opiskelevalle siitä on yksinomaan haittaa ja päänsekotusta, ja oppineellekin yhtenäinen järjestelmä olisi selvempi. En liene ensimäinen ehdottamassa, että siirryttäisiin sekä kenraalibassossa että muutenkin käyttämään sävelien niminä sekä soinnun perusmuodossa että käännöksissä nimityksiä perussävel, terssi ja kvintti (= 1, 3, 5). Kenraalibassossa se tapahtuisi siten, että, bassonuotin alle merkitään numero, joka ilmaisee, mikä asema soinnussa bassonuotilla on, ja bassonuotin päälle numerot korotuksista, alennuksista, pidätyksistä y. m. Siten ensimäisessä esimerkissämme ei merkittäisi muuta kuin numero 5 bassonuotin alle, mikä ilmaisee, että soinnun kvintti on alinna, jolloin sen nimi on kvinttisointu. Jos taas bassonuottina on soinnun terssi, niin nuotin alle merkitään 3, („terssisointu”). Jälkimäisessä esimerkissä taasen bassonuotin alle merkittäisiin numero 5, sointu, jonka kvintti on bassossa) ja bassonuotin päälle 7 #3 1 (päälletysten) (= septima- eli nelisointu, jonka perussävel ja terssi ovat korotetut). Jos taas bassonuotin päällä ovat esim. numerot 6—5 (perätysten), niin se merkitsisi pidätystä (6, laskettuna soinnun perussävelestä), joka purkautuu kvinttiin (5). J. n. e.[1]

Niin merkiten tulisi esim. Wegeliuksen kenraalibasson „Harjotelma XIV n:o 3 olemaan seuraavan näköinen:


\new Staff {

  \time 2/2
  \clef "bass"

  \key f \major
  \override TextScript #'padding = #2 
  \relative c {
    
    f2^\markup { 3 } a2_\markup { 3 } |
    g1^\markup { 4–3 }_\markup { 5 } |
    f1^\markup {
      \override #'(baseline-skip . 2)       
      \column {
	\line {5 — }
	\line { 4–3 } } } |
    c2^\markup {
      \override #'(baseline-skip . 2) 
      \column {
	\line {7 — }      
	\line {5 — }
	\line { 4–3 } } } cis2 |
    \stemUp
    d2 c!2^\markup {
      \override #'(baseline-skip . 2) 	
      \column {
	\line { ♭7 }      
	\line { ♯1 } } }_\markup {
	  5 } |
    bes1^\markup {
      \override #'(baseline-skip . 2) 	
      \right-column {
	\line { 9–8 }      
	\line { ♯7–8 } } }_\markup {
	  3 } |
    c1^\markup {
      9–87 } |
    f,1 \bar "||"
    
  }
}

Sointuanalyysissa asia olisi entistä paljoa yksinkertaisempi ja selvempi.

Esim. seuraava sointuyhdistelmä kirjoitettaisiin näin:


\new Staff {

  \clef "bass"
  \override Staff.TimeSignature #'stencil = ##f
  \cadenzaOn 

  \override TextScript #'padding = #3 %% Huomautukset samalle korkeudelle.
  \relative c {
    <c e g c>1_\markup {
      \override #'(baseline-skip . 2) %% Rivitystä tiheämmäksi.
      \column {
	\line { I } } } |
    <b d g d'>1_\markup {
      \override #'(baseline-skip . 2)       
      \column {
	\line { V }
	\line { 3 }} } |
    <c c g' e'>1_\markup {
      \override #'(baseline-skip . 2)       
      \column {
	\line { I } } } |
    <a c f f'>1_\markup {
      \override #'(baseline-skip . 2)       
      \column {
	\line { IV }
	\line { 3 } } } |
    <g c g' e'>1_\markup {
      \override #'(baseline-skip . 2)       
      \column {
	\line { I }
	\line { 5 } } } |
    <f b g' d'>1_\markup {
      \override #'(baseline-skip . 2)       
      \column {
	\line { V7 }
	\line { 7 } } } |
    <e c' g' c>1_\markup {
      \override #'(baseline-skip . 2)       
      \column {
	\line { I }
	\line { 3 } } } |
    <d f' g b>1_\markup {
      \override #'(baseline-skip . 2)       
      \column {
	\line { V7 }
	\line { 5 } } } |
    <c e' g c>1_\markup {
      \override #'(baseline-skip . 2)       
      \column {
	\line { I } } } |
  }
}

ja lausuttaisiin näin: I asteen kolmisointu, V asteen terssisointu, I asteen kolmisointu, IV asteen terssisointu, I asteen kvinttisointu, V asteen septimanelisointu, I asteen terssisointu, V asteen kvinttinelisointu, I asteen kolmisointu.

Koko tämä ehdotus saattaa kyllä tuntua vähäpätöiseltä ja samantekevältä, ehkäpä monen mielestä vain intoilevalta uudistushalultakin. Itse asiassa se ei kuitenkaan ole niinkään samantekevä, varsinkaan opiskelevan kannalta.

Ensinnäkin se sointuanalyysissä on suuressa määrässä helpottava ja selventävä, koska nimi ja merkitsemistapa jo itsessään ilmaisee soinnun aseman.

Kenraalibassossa se ei ole kirjotusharjotuksiin nähden mikään erikoinen helpotus vaikeimmissa tehtävissä, missä toisinnot ja pidätykset tulevat kysymykseen (yksinkertaisissa harjotuksissa se on suoranaisesti helpompikin), mutta niissä sillä on varsin huomattava pedagoginen merkitys, se kun pakottaa oppilaan huomaamaan, mikä sointu kussakin kohdassa on kysymyksessä.

Luulisin asian sen arvoiseksi, että ne, jotka ovat tällaisten ilmiöiden kanssa tekemisissä, ja varsinkin ne, jotka analyysia ja kenraalibassoa opettavat, ottaisivat asian kokeilunalaiseksi ja ilmaisisivat sen perustuksella kokemuksensa ja kantansa asiassa. Omasta kokemuksestani tiedän sen sointuanalyysin alalla tuottavan varmempia tuloksia ja suurempaa selvyyttä, kuin entinen menettely.

  1. Merkitsemistapa pysyy siis samanlaisena kuin entinenkin niissä tapauksissa, jolloin perussävel on bassossa.

Lähde: Aksel Törnudd: I Kenraalibasson merkinnästä ja sointukäännöksien nimistä. Uusi Säveletär, 1916, nro 3, s. 60–61. Kansalliskirjasto.