Kellot (Forsman)

Kellot. Kirjoittanut Viktor Rydberg

Suoment. Kaarlo Forsman.

On aian aaltojärven keskellä hyrskyisen

Kristallitorni kuulas ja eeterin-loistoinen;

Syvyyteen synkeimpään se laskee juuriaan,

Mihin ei näe ihmissilmä, ei kanna aatoskaan.

Se yltää muureillansa sinitaivaan tähtihin,

Ylemmä kautta taivasten tähdetöntenkin,

Kautt’ aavan kaikkisuuden kupooli kohoaa,

Eik’ aatos sinne lennä – sen päätä huimistaa.

Komeessa kaarroksessa on kelloja kaksittain.

Valon koitevälkkehistä on toinen luotu vain;

Heiluttaa kultakieltä vaan aatteen tuulahdus,

Hiljaisen soiton tahdit sääntääpi maailman huokailus.

Se soi niin kehotellen sävelen hiljaisen,

Mi värjähdellen virtaa mailmasta toisehen;

Puhtaana sointu sammuu tuo, maahan tultuaan,

Jalojen henkien kaipioon ja illan purppuraan.

Unelmat ihanimmat se heille mieleen tuo,

Unelmain eteen taisteloon myös heille voiman luo;

Ruskossa iltataivaan se heille muistuttaa

Kaukaista kaunomailmaa, viel’ löytämättä olevaa.

Se soipi ikävöiden sen hetken vihkimää,

Mi veljesliitoks’ kaikki maan kansat yhdistää,

Kun tuskat viihdytystä ja lohdutusta saa,

Ja rakkauden rintaan väsynyt otsa uinahtaa.

Se soipi ikävöiden sävelin kirkkahin

Viel’ yhtyäkseen kansain vapauden lauluihin

Ja soittaa kautta mailman tuon viestin autuaan:

Jo ihmisyys löys Herran! Jo maa on valta Jumalan!

Vaan toiseen valinkaavaan valahti hyytäen

Yön synkeys, jok’ uinui helmassa kaaoksen.

Sen raskas kiel’ ei liiku – se vaiti riippuilee;

Kuin öisen taivaan holvi, sen synkkä kupu kaartelee.

Tuoll’ alla portahissa sumuisna mieleltään

Istuupi peikko, kellon luja nuora kädessään,

Kuin patsas liikkumatta, kolkosti katsahtaa

Vaiheiden valtamerta, mi tornin juurell’ aaltoaa.

Aurinko vuoroin peittyy, tai hyrskyt valaisee;

Vaan vetten aava pinta jos kerran synkkenee

Ja viime-aalto murtuu mainingin pauhinaan,

Povellaan ennus-haaveet valoisat tuuditeltuaan,

Ja ihmiskunta tuskaan toivotta raukeaa,

Ja vapausvirret leipä ja suosio tukehtaa,

Ja nuori sydän jähtyy ja tyynnä katselee,

Kuink’ aatteet pyhät, jalot maan päältä kauas pakenee.

Silloinpa kellon nuoraan tuon koura puristuu

Ja peikko soittaa, soittaa, sen mieli hurmauu,

Yön kello heilahuttaa kauheeta kupuaan

Ja kaikki mailma järkkyy ja halkee myötä juuriaan.

Lähde: Kaikuja Skandinaviasta: suomennoksia Skandinavian nykyisimmästä lyyrillisestä runoudesta. 1894. Toimittanut Reinhold Roine. Tuhansille kodeille tuhatjärvien maassa, n:o 20. Werner Söderström, Porvoo.