Kellonsoittaja.

Kirjoittanut Émile Verhaeren
Suom. Kaarlo Sarkia.


Sokon, vauhkon härkälauman mylvintänä kuulen
syvist’ uumennoista ehtoon hämyisen
jylyn myrskytuulen.
Yht’äkkiä hämyssä, johon salamat valaa
tulipiirtoja, takana mustien päätyjen,
yläpuolella kirkon, tapuli palaa.
Ja vanha kellonsoittaja, hullun tavoin,
pää sekaisin, mykkänä suunsa avoin,
kiis tapuliin.
Hän tarttuu kellojen köysiin raskaisiin,
hätäsoiton käy myrskyisä tahti,
epätoivon on siinä ja kauhun mahti.
Torni,
min huipulla risti tempoilee,
päin aaveenomaista taivaanrantaa
tuliharjansa punaisen hulmuta antaa.
Se yöllisen kauppalan kirkkaasti valaisee.
Väkijoukko, mi paikalle tulvahtaa,
kadut kauhulla, valitushuudoilla täyttää,
ja seinissä, jotka huikaisten leimuaa,
lasiruudut mustat veressä kylpevän näyttää.
Yhä kenttien äärettömyyteen, tulkkina mielettömyyden, kauhun,
hän, vanha soittaja, sinkoaa kellojen pauhun.
Torni,
näköpiiriä vasten, mi rävähdellen väikkyy,
punaloimossa suurtuu ja roihuaa ja räikkyy,
kuin lentäis se ylitse rämeitten, järvien vyön.
Sen harjalta lentelevät tiilet
kuin paljettisiivet, kuin säkenöivät hiilet
päin metsiä halki yön.
Tulisateena sukeltavat varjosta valoon
majat olkikattoiset, remahtaen paloon.
Nyt luhistuu tornin harja, risti romahtaa
rovioon, joka vääntää sen kristityt käsivarret
ja ne murtaa niinkuin karret.
Hän, vanha soittaja, tempoo kellojaan,
kuin pelkäis hän liekkien yltävän Jumalaan.
Torni –
tuli syöksyy sen jättiläissuppiloon,
alas syvyyksiin kiviseinien kaivon,
jo yltää kammion holvistoon,
miss’ soutavat, tempovat kellot vallassa raivon.
Ja parvet naakkojen, pöllöjen
paon tuskassa lentävät hurjasti kirkuen,
sulat kärventäminä liekkien, sauhun,
vähin hengin, jähmettäminä kauhun,
päin raadelluin rikkoen ikkunat,
ja äkkiä voimalla tulen paineen väen hyökylaineen
kuohuun kuolleina singahtavat.
Hän, soittaja, näkee puoleen kellojen tärisevien
kurottautuvan tulipalon kultasormien värisevien.
Torni
on niinkuin sisässä punaisen pensaikon,
jonka tuhat liekkijuurta
ulos luukuista rynkää.
Tuli hurja ja kouristuksenomainen ajaa
tapulista, kuin hirviö suunnaton,
vipukiekkoa, parruntynkää
ja hirttä jättiläissuurta,
kun kellot mielettömästi mylvii ja kajaa.
Ja vanha soittaja kuolintuskassansa
hän soittaa omia peijaiskellojansa.
Torni
yht’äkkiä ratkaisevasti rysähtää,
katonrajasta maahan kahtia ratkeaa,
ylt’ympäri tomua, muurilaastia pöläjää.
Kuin suuri murhattu huuto kellojen raivo
äkisti katkeaa.
Vain kuulee, kuinka tapuli nielee kellot niinkuin kaivo,
ees taas niitä kimmahduttaa kivinen seinä,
ne putoavat kumahtelevina järkäleinä
ja uppoavat sisään maan.
Ei vanha soittaja hiiskunut paikaltaan.
Ja kuvusta kellon maahan vajonneen
sai arkkunsa hän, se myös tuli haudakseen.


Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.