Kello-laulu

Kello-laulu

Kirjoittanut Friedrich Schiller


Vivos voco. Mortuos
plango. Fulgura frango.

Syvään muurattu on maahan
kellonkaava torvineen.
Valutyöhön joutukaahan!
Joka mies nyt paikalleen!
       Toimeen hikipäin
       kaikki käsikkäin:
Tulos palkitsevi vaivas,
siunauksen suokoon taivas!
Kun alamme nyt oivaa työtä,
on sanat vakaat paikallaan;
kun kelpo lause työss’ on myötä,
niin toimet sujuu sukkelaan.
Myös harkitkaamme arvioiden,
mit’ aikaan heikot voimat saa;
mies veltto, työtään hutiloiden,
ei tiedä, mitä valmistaa.
Juur ihmisälyltäs sa vaadit,
ett’ ensin kuvaat mielessäs
ja selvät suunnitelmat laadit,
kun toimiin työn käyt käsilläs.
Puita pesään, kuusipuuta,
kuivaa, jota liekki syö!
Kohentakaa uunin suuta, –
hei, jo lieska hormiin lyö!
       Vaski sulaa on!
       Tinaa joukkohon!
Niinpä saadaan pronssi oiva,
syntyy meille kello soiva.
Kun kyky, luottain tulen voimaan,
maan alla kellon valmistaa,
niin kirkon tornista se soimaan
käy tekijäinsä kunniaa.
Sen ääni kautta aikain kauan
soi kaikuin korviin ihmisten,
se murheet lientää luona hau’an
ja yhtyy kuoroon hartaiden.
Se katsoo ihmislapseen lietoon;
ja vaiheet päiväin kerkeäin
tuo juhlallisna kansan tietoon
sen malmi, mieltä ylentäin.
Kuplat kuohuu taikinassa,
aine suli kauttaaltaan!
Lipeää nyt saakoon massa,
niin se juoksee solkenaan.
       Puhdas, vaahdoton
       seos olkohon:
Saadaan puhdas sointu malmiin,
heleys ääneen kellon valmiin.
Kas, riemuisasti pikku lasta
sen juhlasoitto tervehtii,
kun elontietään alkain vasta,
hän kehdossansa uneksii;
niin synkeät kuin kirkkaat päivät
ne vielä aikain kohtuun jäivät;
nyt äidinrinnan hellä lempi
on lapsen armas aamuhempi. –
Mut vuodet vierii nopeaan!
Pois poika viskaa tyttöin vauvan
ja syöksyy eloon huimimpaan,
hän kiertää maailmaa kanssa sauvan,
on outo kotiin tullessaan.
Nyt armain ilmein, viehäkkeessään,
kuin taivaan-kuvan ihanan.
ja rusoposkin kainoin, eessään
hän näkee immen seisovan.
Hän punehtuu, kun neidon kohtaa,
ja hymy hänet hehkuun luo;
kauniimmat ruusut, jotka hohtaa,
hän lemmitylleen rintaan tuo.
Oi, sulo toiveet, kaihot vienot
ens lemmen kulta-aikojen!
Ne aukee silmiin, taivaan-tienot,
jää sydän hurmaan autuuden;
oi, kestäis aina tämä taika,
tää armas nuoruuslemmen aika!
Torvet hohkaa putkijohteen!
Pistän puikon metalliin;
jos se nyt saa lasihohteen,
valutyö voi alkaa niin.
       Pojat, sukkelaan
       kokein tutkimaan,
miten hauras norjaan juontui,
kuinka seoksemme luontui?
Näet missä vahva hentoon ryhtyy,
miss’ ankaruus ja lempeys yhtyy,
Saat hyvän soinnun syntymään.
Niin tutki, kun teet liittovalas,
taipuuko mieleen mielialas!
Katumus syöpyy pettyvään.
Myrtti kaino kiehkuroiden
väikkyy päässä morsion,
kirkonkellot kutsuu soiden
vihkijuhlan loistohon.
Oi, tän juhlan riemuun kätkee
nuoruusajan toukokuu!
Seppel kuihtuu, huntu ratkee,
armaat unet unhottuu.
Pois kiihko jo jää,
mut lempi on luottava;
kukan painuvi pää,
se on heelmää tuottava.
Käy toimihin mies,
elon taistohon töytää,
hän työalan löytää;
hän rehkii ja raataa,
alas estehet kaataa,
hän puuhaa ja puhkuu,
hän onnea uhkuu.
Pian tulvivi anteja, kertyen hiljaa,
ja aitat ne täyttyvät runsasta viljaa.
Mut perhettä karttuu, ja kartano varttuu.
Kodin ohjat on vaimon,
on emännän aimon,
ja lasten äidin;
hän on holhooja perheen
ja estäjä erheen.
Hän tyttöjä neuvoo
ja poikia ohjaa;
hän liikkuu ja häärää
ja askaret määrää,
tuo voittoakin
käsin järjestävin.
Hän paisuvin aartein jo kaappinsa täyttää,
hän rukkia hyrrää ja sukkulaa käyttää,
ja kiiltävän kirstunsa taltehen saa
viti-villaa ja puhtainta palttinaa,
luo kaikkehen lämmön ja väikkeen ja valon
ja on valvoja talon.
Isä kartanoportailtaan
ilomielin maitansa katsoo,
arvaa uljasta onneaan,
kuulee kilkkuvat karjankellot,
näkee niityt ja notkuvat pellot,
aitat täydet ja ahdetut luuhat,
näkee riihellä puintipuuhat.
Kerskuin hän naurahtaa:
vahva kuin vankka maa
ja iskuilta kohtalon
turvattu talo on!
Mut onni, mi hymyy viittoili,
ei solmijaks ole liittoin,
ja äkkiä turma saa.
Valantaan nyt käydä saamme,
murtopinnan tiiviiks nään.
Hurskain mielin huokaiskaamme
nyt, kun sulut päästetään.
       Tulppa auki lyö!
       Herran huomaan työ!
Syöksyy kantakaareen kaavan
kuuma virta lailla laavan.
On tuli onneks ihmisen,
kun vaalit sitä valliten,
ja mitä luo se muovaillen,
saa aikaan taivaanvoima sen;
mut voima tuo on hirmuinen,
kun kahlehensa katkaisten
jo omaa tietään kulkemaan
käy luonnontytär irrallaan.
Voi sua, jos se hurjin paloin,
kasvain, vyöryin valtoinaan,
kautta kaupunkein ja taloin
raivoo, riehuu vimmoissaan!
Ihmisneron luoma jaloin
sortuu roihuun kamalaan!
Pilvi musta
maahan sataa
virvoitusta;
leimaus silloin jyrähtäin
iskee päin.
Kuulkaa häivytystä, hoi!
Kellot soi!
Illan suu
ruskottuu;
niin ei hohda päivän koi!
Tupruu sauhu!
Valtaa kauhu
kaupungin. –
Tuli puhkee paloon roimaan,
yli kattoin karkeloimaan
liekit lentää, päästen voimaan.
Roviona roihu riehuu,
räystäät ryskää, kuumuus kiehuu,
pylväät suistuu, palkit murtuu,
Lapset parkuu, äidit turtuu,
koirat vinkuu,
huudot rinkuu.
Kesken kauhuin käydään työhön,
päivän kirkkaus hohtaa yöhön;
kautta ketjuin, käsin vankoin
jonot sankoin
kiirein kulkee; vuolahasti
vesi suihkuu kattoon asti.
Saapuu myrsky, raivoisasti
yhtyin liekkein pauhinaan.
Hei, ne sinkuu liehuissaan
varastoiden kuiviin orsiin,
tarttuu pehkuihin ja korsiin,
kuivat sälyt kaikki löytää,
ja nyt telmii, kuin ne maan
raastaa tahtois juuriltaan;
kohti taivaankantta töytää
hurjapäät!
Turhaks näät
taistos luonnonvoimaa vastaan,
väistää voit sa ainoastaan,
alistut, kun hukkuu työs.
Tyhjiks jäi
paikat palon;
myrskyyn lentää tuhka talon.
Kaaret törröttää ja mustat
torvi-tynkät;
katsoo taivaan pilvet synkät
huoneisiin.
Sortui lies!
Raunioihin
kylmiin noihin
vielä kerran katsoo mies. –
Niin tyynnä tarttuu matkasauvaan.
Vaikk’ kohtas isku kohtalon,
jäi vielä sulo lohtu toki:
kun rakkaitaan hän koota koki,
kas, tallellahan kaikki on!
Alas virtas! – vaski riittää, –
kaava tuli täytehen!
Tokko tekijöitään kiittää
työ, kun tuomme esiin sen?
       Ehkei luontunut?
       Jos lie haljennut?
Oi, kenties, kun toivo hymyy,
edessä jo turma lymyy.
Maan poveen, kätköön pyhän mullan,
uskomme työmme tuottehen;
niin maamies kylvää siemenen
ja luottaa nousuun viljakullan,
kun aika tulee täytehen.
Myös kallihimmat siemenetki
peitämme murhein poveen maan
ja toivomme, ett’ tulee hetki,
kun käy ne eloon ihanaan.
Tornista kirkon
verkkaan vain
soi kuolinkellot,
kumahtain.
Surusoitto seuraa haudan pieleen,
matkalaista saattain viime tielleen.
Oi, jo puolisosi rakkaan,
oi, jo uhrautuvan äidin
tumma Tuonen ruhtinas
tempas, mies, sun rinnoiltas,
luota lasten hentoisten,
joita kantoi hellien,
joita hellään vaali innoin,
imettäin ne äidinrinnoin. Oi,
nyt perheen siteet sulta
laukes, iäks katketen;
kodin onni, äiti kulta
muutti maille varjojen;
poiss’ on kodin hellä käsi,
silmä, joka valvoi öin;
orpoja ja itseäsi
vieras hoitaa lemmetöin.
Kunnes kello jäähtyy siinä,
raskas työ nyt seiskohon.
Pojat, joit’ei mikään kiinnä,
vapaat niinkuin linnut on.
       Tähtein tuikintaan
       ollaan jouten vaan,
kunnes iltakuoro haipuu;
mestari vain huoliin vaipuu.
Metsätöiltään miesi palaa
reippain mielin illan suussa,
kodin lämpimille halaa.
Lampaat määkyin kotiin kulkee,
ammuu karja
kiiltokarva, käyräsarvi;
kellot kilkkaa,
kun ne tulee perävilkkaa.
Lyhdekuormaa
ruuna kiskoo;
kiertäin vyhteen,
poika viskoo
yli lyhteen
kukkasvyön.
Tanssihin käy nuori kansa
jälkeen työn.
Tiet ja torit tyhjenevät;
hauskan lieden luokse kertyy
perhekunnat; kirskuin kiinni
portit kaupungin jo pannaan.
Hämy synkkä
maahan lankee;
vaan ei pelkoon meitä saata
varjot yön;
rauhanmies voi tyynnä maata: –
laki valvoo, poistain pahantyön.
Kallis oikeus, kaikkein suoja,
taivaantytär, onnen tuoja,
kevein pakoin sidot vapaan;
perustan loit kaupungeille,
johdit yhteistoimen teille
metsäläiset ihmistapaan,
yhteen liitit höllät ohjat,
annoit siveystajun pohjat,
kallihimman tunteen toit,
lemmen isänmaahan loit!
Sadat käsivarret käkee
yhteistyöhön rattoisaan;
liikkeist’ innokkaista näkee
voiman, tahdon tarmokkaan.
Mestari ja sälli kanssa
tietää vapaan työnsä lait;
kukin mies on paikallansa,
herjaaja se olkoon vait.
Työssä sun on kunnias!
Vaivannähnyt palkan kantaa:
Arvon saakoon ruhtinas,
meille arvon työmme antaa.
Rakas rauha,
sulo sopu,
jäämään jääkää
kaupunkiimme hiljaiseen!
Älköön koskaan päivä nousko,
jolloin sodan julmat joukot
tyyntä laaksoamme raastaa,
jolloin taivas,
jota vieno rusko
illoin seijastaa,
kaupunkein ja kyläin hurjaa
palon lieskaa heijastaa!
Muotin nyt me murtaa voimme,
rikki sen jo lyödä saa;
kohtasilmin ihannoimme
kuvaa sopusuhtaisaa.
       Käykää vasaraan,
       kuori pois nyt vaan!
Olet kellon ilmiin saava
vain jos pirstaks menee kaava.
Vain mestari se viisain toimin
voi kaavan murtaa aikanaan;
mut voi, jos vaski omin voimin
käy hehkuvuona virtaamaan!
Se sokein vimmoin, räjähdyttäin,
lyö säpäleiksi kehystät,
kuin hornan-liekein kaikki syttäin,
sen tuholaineet vierivät.
Kun voimat raat saa riehakoida
ei muodostelmaa luoda voida;
kun kansat raivoo valloillaan,
ei onni pääse taimimaan.
Voi maata, missä paloaineen
näät kyliin kurjiin kertyneen,
ja rahvas, ryöstäin linnat maineen,
käy itse käsin oikeuteen!
Kapina tarttuu kellon kieleen,
sen kupu ulvoin ämyää!
vihitty rauhaa soimaan mieleen
nyt väkivaltaan yllyttää.
Vapaus, veljeys! huuto raikuu;
jo rauhanmies käy miekkahan,
ja torit täyttyy, kadut kaikuu,
näät murhajoukkoin riehuvan.
Hyeenain lailla, kilvan kiistäin,
siin’ irnuu vaimot ilkkusuin,
kuin pedon hampain irti riistäin
sydämet äsken surmattuin.
Ei mikään ole pyhää, taukoo
jo tunteet, joita kainous toi,
ja hurjuus kaikki sulut laukoo,
ja ilkivalta mellakoi.
Herännyt leijona on kiivas,
on julma hammas tiikerin,
mut ihminen, min raivous riivas,
on hirmuisista hirmuisin.
Niin on! – ei taivaansoihtu valon
oo käsiin umpisokeiden!
He sit’ ei nää, he syttää palon,
maat, kaupungit vain tuhoten.
Riemuun vaihtui huolten taakka!
Kas! kuin kirkas täysikuu
kello ehjä kehään saakka
kotelostaan paljastuu.
       Kuvun laitoineen
       vienoon väikkeeseen
ilta luo ja kilpileiman,
nimen taideniekan reiman.
Hei, joukkohon!
Työmiehet, kapsuttakaa jalkaa!
nyt kellon vihkiäiset alkaa.
Concordia sen nimi on.
Niin sopuun, yksimielisyyteen vahvaan
Se liittäköön ja kootkoon rakkaan rahvaan.
Ja tehtävään se käyköön, oi,
johonka mestari sen loi:
Pian maisen elon yläpuolla
se heiluu siinnoss’ ilmojen,
jyrinän naapurina tuolla
on välimailla tähtien.
Soi kehottain sen ääni silloin,
kuin vilkkuin haastaa tähdet nuo,
jotk’ kiittää Luojaa aamuin, illoin
ja vuoden vaihteet tietoon tuo.
Iäiset vakavuudet selkoon
se saattakohon soitollaan,
ja joka hetki, heiluissaan,
sen kieli aikaa kosketelkoon.
Se elon vaiheet tuokoon julki
vaikk’ itse on se tunnoton,
ja heille, jotka kuoloon kulki,
se viime rauhaa soikohon.
Ja kuten kaiku kohta-ikään
soi loppuun, kun se korvaan saa,
se kumutkoon: ei kestä mikään,
maan päällä kaikki katoaa!
Köysin vahvoin nostakaahan
ylös kello kuopastaan!
Pääsköön sointuin ikimaahan,
taivaan sineen kohoomaan.
       Kaikki kiskokaa!
       Hei, se heilahtaa!
Riemua se tuokoon lauhaa,
ensi ääni soikoon rauhaa.


Lähde: Juva, Valter 1926 [1916]: Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.