Kello-laulu
Kello-laulu Kirjoittanut Friedrich Schiller |
Vivos voco. Mortuos
plango. Fulgura frango.
- Syvään muurattu on maahan
- kellonkaava torvineen.
- Valutyöhön joutukaahan!
- Joka mies nyt paikalleen!
- Toimeen hikipäin
- kaikki käsikkäin:
- Tulos palkitsevi vaivas,
- siunauksen suokoon taivas!
- Kun alamme nyt oivaa työtä,
- on sanat vakaat paikallaan;
- kun kelpo lause työss’ on myötä,
- niin toimet sujuu sukkelaan.
- Myös harkitkaamme arvioiden,
- mit’ aikaan heikot voimat saa;
- mies veltto, työtään hutiloiden,
- ei tiedä, mitä valmistaa.
- Juur ihmisälyltäs sa vaadit,
- ett’ ensin kuvaat mielessäs
- ja selvät suunnitelmat laadit,
- kun toimiin työn käyt käsilläs.
- Puita pesään, kuusipuuta,
- kuivaa, jota liekki syö!
- Kohentakaa uunin suuta, –
- hei, jo lieska hormiin lyö!
- Vaski sulaa on!
- Tinaa joukkohon!
- Niinpä saadaan pronssi oiva,
- syntyy meille kello soiva.
- Kun kyky, luottain tulen voimaan,
- maan alla kellon valmistaa,
- niin kirkon tornista se soimaan
- käy tekijäinsä kunniaa.
- Sen ääni kautta aikain kauan
- soi kaikuin korviin ihmisten,
- se murheet lientää luona hau’an
- ja yhtyy kuoroon hartaiden.
- Se katsoo ihmislapseen lietoon;
- ja vaiheet päiväin kerkeäin
- tuo juhlallisna kansan tietoon
- sen malmi, mieltä ylentäin.
- Kuplat kuohuu taikinassa,
- aine suli kauttaaltaan!
- Lipeää nyt saakoon massa,
- niin se juoksee solkenaan.
- Puhdas, vaahdoton
- seos olkohon:
- Saadaan puhdas sointu malmiin,
- heleys ääneen kellon valmiin.
- Kas, riemuisasti pikku lasta
- sen juhlasoitto tervehtii,
- kun elontietään alkain vasta,
- hän kehdossansa uneksii;
- niin synkeät kuin kirkkaat päivät
- ne vielä aikain kohtuun jäivät;
- nyt äidinrinnan hellä lempi
- on lapsen armas aamuhempi. –
- Mut vuodet vierii nopeaan!
- Pois poika viskaa tyttöin vauvan
- ja syöksyy eloon huimimpaan,
- hän kiertää maailmaa kanssa sauvan,
- on outo kotiin tullessaan.
- Nyt armain ilmein, viehäkkeessään,
- kuin taivaan-kuvan ihanan.
- ja rusoposkin kainoin, eessään
- hän näkee immen seisovan.
- Hän punehtuu, kun neidon kohtaa,
- ja hymy hänet hehkuun luo;
- kauniimmat ruusut, jotka hohtaa,
- hän lemmitylleen rintaan tuo.
- Oi, sulo toiveet, kaihot vienot
- ens lemmen kulta-aikojen!
- Ne aukee silmiin, taivaan-tienot,
- jää sydän hurmaan autuuden;
- oi, kestäis aina tämä taika,
- tää armas nuoruuslemmen aika!
- Torvet hohkaa putkijohteen!
- Pistän puikon metalliin;
- jos se nyt saa lasihohteen,
- valutyö voi alkaa niin.
- Pojat, sukkelaan
- kokein tutkimaan,
- miten hauras norjaan juontui,
- kuinka seoksemme luontui?
- Näet missä vahva hentoon ryhtyy,
- miss’ ankaruus ja lempeys yhtyy,
- Saat hyvän soinnun syntymään.
- Niin tutki, kun teet liittovalas,
- taipuuko mieleen mielialas!
- Katumus syöpyy pettyvään.
- Myrtti kaino kiehkuroiden
- väikkyy päässä morsion,
- kirkonkellot kutsuu soiden
- vihkijuhlan loistohon.
- Oi, tän juhlan riemuun kätkee
- nuoruusajan toukokuu!
- Seppel kuihtuu, huntu ratkee,
- armaat unet unhottuu.
- Pois kiihko jo jää,
- mut lempi on luottava;
- kukan painuvi pää,
- se on heelmää tuottava.
- Käy toimihin mies,
- elon taistohon töytää,
- hän työalan löytää;
- hän rehkii ja raataa,
- alas estehet kaataa,
- hän puuhaa ja puhkuu,
- hän onnea uhkuu.
- Pian tulvivi anteja, kertyen hiljaa,
- ja aitat ne täyttyvät runsasta viljaa.
- Mut perhettä karttuu, ja kartano varttuu.
- Kodin ohjat on vaimon,
- on emännän aimon,
- ja lasten äidin;
- hän on holhooja perheen
- ja estäjä erheen.
- Hän tyttöjä neuvoo
- ja poikia ohjaa;
- hän liikkuu ja häärää
- ja askaret määrää,
- tuo voittoakin
- käsin järjestävin.
- Hän paisuvin aartein jo kaappinsa täyttää,
- hän rukkia hyrrää ja sukkulaa käyttää,
- ja kiiltävän kirstunsa taltehen saa
- viti-villaa ja puhtainta palttinaa,
- luo kaikkehen lämmön ja väikkeen ja valon
- ja on valvoja talon.
- Isä kartanoportailtaan
- ilomielin maitansa katsoo,
- arvaa uljasta onneaan,
- kuulee kilkkuvat karjankellot,
- näkee niityt ja notkuvat pellot,
- aitat täydet ja ahdetut luuhat,
- näkee riihellä puintipuuhat.
- Kerskuin hän naurahtaa:
- vahva kuin vankka maa
- ja iskuilta kohtalon
- turvattu talo on!
- Mut onni, mi hymyy viittoili,
- ei solmijaks ole liittoin,
- ja äkkiä turma saa.
- Valantaan nyt käydä saamme,
- murtopinnan tiiviiks nään.
- Hurskain mielin huokaiskaamme
- nyt, kun sulut päästetään.
- Tulppa auki lyö!
- Herran huomaan työ!
- Syöksyy kantakaareen kaavan
- kuuma virta lailla laavan.
- On tuli onneks ihmisen,
- kun vaalit sitä valliten,
- ja mitä luo se muovaillen,
- saa aikaan taivaanvoima sen;
- mut voima tuo on hirmuinen,
- kun kahlehensa katkaisten
- jo omaa tietään kulkemaan
- käy luonnontytär irrallaan.
- Voi sua, jos se hurjin paloin,
- kasvain, vyöryin valtoinaan,
- kautta kaupunkein ja taloin
- raivoo, riehuu vimmoissaan!
- Ihmisneron luoma jaloin
- sortuu roihuun kamalaan!
- Pilvi musta
- maahan sataa
- virvoitusta;
- leimaus silloin jyrähtäin
- iskee päin.
- Kuulkaa häivytystä, hoi!
- Kellot soi!
- Illan suu
- ruskottuu;
- niin ei hohda päivän koi!
- Tupruu sauhu!
- Valtaa kauhu
- kaupungin. –
- Tuli puhkee paloon roimaan,
- yli kattoin karkeloimaan
- liekit lentää, päästen voimaan.
- Roviona roihu riehuu,
- räystäät ryskää, kuumuus kiehuu,
- pylväät suistuu, palkit murtuu,
- Lapset parkuu, äidit turtuu,
- koirat vinkuu,
- huudot rinkuu.
- Kesken kauhuin käydään työhön,
- päivän kirkkaus hohtaa yöhön;
- kautta ketjuin, käsin vankoin
- jonot sankoin
- kiirein kulkee; vuolahasti
- vesi suihkuu kattoon asti.
- Saapuu myrsky, raivoisasti
- yhtyin liekkein pauhinaan.
- Hei, ne sinkuu liehuissaan
- varastoiden kuiviin orsiin,
- tarttuu pehkuihin ja korsiin,
- kuivat sälyt kaikki löytää,
- ja nyt telmii, kuin ne maan
- raastaa tahtois juuriltaan;
- kohti taivaankantta töytää
- hurjapäät!
- Turhaks näät
- taistos luonnonvoimaa vastaan,
- väistää voit sa ainoastaan,
- alistut, kun hukkuu työs.
- Tyhjiks jäi
- paikat palon;
- myrskyyn lentää tuhka talon.
- Kaaret törröttää ja mustat
- torvi-tynkät;
- katsoo taivaan pilvet synkät
- huoneisiin.
- Sortui lies!
- Raunioihin
- kylmiin noihin
- vielä kerran katsoo mies. –
- Niin tyynnä tarttuu matkasauvaan.
- Vaikk’ kohtas isku kohtalon,
- jäi vielä sulo lohtu toki:
- kun rakkaitaan hän koota koki,
- kas, tallellahan kaikki on!
- Alas virtas! – vaski riittää, –
- kaava tuli täytehen!
- Tokko tekijöitään kiittää
- työ, kun tuomme esiin sen?
- Ehkei luontunut?
- Jos lie haljennut?
- Oi, kenties, kun toivo hymyy,
- edessä jo turma lymyy.
- Maan poveen, kätköön pyhän mullan,
- uskomme työmme tuottehen;
- niin maamies kylvää siemenen
- ja luottaa nousuun viljakullan,
- kun aika tulee täytehen.
- Myös kallihimmat siemenetki
- peitämme murhein poveen maan
- ja toivomme, ett’ tulee hetki,
- kun käy ne eloon ihanaan.
- Tornista kirkon
- verkkaan vain
- soi kuolinkellot,
- kumahtain.
- Surusoitto seuraa haudan pieleen,
- matkalaista saattain viime tielleen.
- Oi, jo puolisosi rakkaan,
- oi, jo uhrautuvan äidin
- tumma Tuonen ruhtinas
- tempas, mies, sun rinnoiltas,
- luota lasten hentoisten,
- joita kantoi hellien,
- joita hellään vaali innoin,
- imettäin ne äidinrinnoin. Oi,
- nyt perheen siteet sulta
- laukes, iäks katketen;
- kodin onni, äiti kulta
- muutti maille varjojen;
- poiss’ on kodin hellä käsi,
- silmä, joka valvoi öin;
- orpoja ja itseäsi
- vieras hoitaa lemmetöin.
- Kunnes kello jäähtyy siinä,
- raskas työ nyt seiskohon.
- Pojat, joit’ei mikään kiinnä,
- vapaat niinkuin linnut on.
- Tähtein tuikintaan
- ollaan jouten vaan,
- kunnes iltakuoro haipuu;
- mestari vain huoliin vaipuu.
- Metsätöiltään miesi palaa
- reippain mielin illan suussa,
- kodin lämpimille halaa.
- Lampaat määkyin kotiin kulkee,
- ammuu karja
- kiiltokarva, käyräsarvi;
- kellot kilkkaa,
- kun ne tulee perävilkkaa.
- Lyhdekuormaa
- ruuna kiskoo;
- kiertäin vyhteen,
- poika viskoo
- yli lyhteen
- kukkasvyön.
- Tanssihin käy nuori kansa
- jälkeen työn.
- Tiet ja torit tyhjenevät;
- hauskan lieden luokse kertyy
- perhekunnat; kirskuin kiinni
- portit kaupungin jo pannaan.
- Hämy synkkä
- maahan lankee;
- vaan ei pelkoon meitä saata
- varjot yön;
- rauhanmies voi tyynnä maata: –
- laki valvoo, poistain pahantyön.
- Kallis oikeus, kaikkein suoja,
- taivaantytär, onnen tuoja,
- kevein pakoin sidot vapaan;
- perustan loit kaupungeille,
- johdit yhteistoimen teille
- metsäläiset ihmistapaan,
- yhteen liitit höllät ohjat,
- annoit siveystajun pohjat,
- kallihimman tunteen toit,
- lemmen isänmaahan loit!
- Sadat käsivarret käkee
- yhteistyöhön rattoisaan;
- liikkeist’ innokkaista näkee
- voiman, tahdon tarmokkaan.
- Mestari ja sälli kanssa
- tietää vapaan työnsä lait;
- kukin mies on paikallansa,
- herjaaja se olkoon vait.
- Työssä sun on kunnias!
- Vaivannähnyt palkan kantaa:
- Arvon saakoon ruhtinas,
- meille arvon työmme antaa.
- Rakas rauha,
- sulo sopu,
- jäämään jääkää
- kaupunkiimme hiljaiseen!
- Älköön koskaan päivä nousko,
- jolloin sodan julmat joukot
- tyyntä laaksoamme raastaa,
- jolloin taivas,
- jota vieno rusko
- illoin seijastaa,
- kaupunkein ja kyläin hurjaa
- palon lieskaa heijastaa!
- Muotin nyt me murtaa voimme,
- rikki sen jo lyödä saa;
- kohtasilmin ihannoimme
- kuvaa sopusuhtaisaa.
- Käykää vasaraan,
- kuori pois nyt vaan!
- Olet kellon ilmiin saava
- vain jos pirstaks menee kaava.
- Vain mestari se viisain toimin
- voi kaavan murtaa aikanaan;
- mut voi, jos vaski omin voimin
- käy hehkuvuona virtaamaan!
- Se sokein vimmoin, räjähdyttäin,
- lyö säpäleiksi kehystät,
- kuin hornan-liekein kaikki syttäin,
- sen tuholaineet vierivät.
- Kun voimat raat saa riehakoida
- ei muodostelmaa luoda voida;
- kun kansat raivoo valloillaan,
- ei onni pääse taimimaan.
- Voi maata, missä paloaineen
- näät kyliin kurjiin kertyneen,
- ja rahvas, ryöstäin linnat maineen,
- käy itse käsin oikeuteen!
- Kapina tarttuu kellon kieleen,
- sen kupu ulvoin ämyää!
- vihitty rauhaa soimaan mieleen
- nyt väkivaltaan yllyttää.
- Vapaus, veljeys! huuto raikuu;
- jo rauhanmies käy miekkahan,
- ja torit täyttyy, kadut kaikuu,
- näät murhajoukkoin riehuvan.
- Hyeenain lailla, kilvan kiistäin,
- siin’ irnuu vaimot ilkkusuin,
- kuin pedon hampain irti riistäin
- sydämet äsken surmattuin.
- Ei mikään ole pyhää, taukoo
- jo tunteet, joita kainous toi,
- ja hurjuus kaikki sulut laukoo,
- ja ilkivalta mellakoi.
- Herännyt leijona on kiivas,
- on julma hammas tiikerin,
- mut ihminen, min raivous riivas,
- on hirmuisista hirmuisin.
- Niin on! – ei taivaansoihtu valon
- oo käsiin umpisokeiden!
- He sit’ ei nää, he syttää palon,
- maat, kaupungit vain tuhoten.
- Riemuun vaihtui huolten taakka!
- Kas! kuin kirkas täysikuu
- kello ehjä kehään saakka
- kotelostaan paljastuu.
- Kuvun laitoineen
- vienoon väikkeeseen
- ilta luo ja kilpileiman,
- nimen taideniekan reiman.
- Hei, joukkohon!
- Työmiehet, kapsuttakaa jalkaa!
- nyt kellon vihkiäiset alkaa.
- Concordia sen nimi on.
- Niin sopuun, yksimielisyyteen vahvaan
- Se liittäköön ja kootkoon rakkaan rahvaan.
- Ja tehtävään se käyköön, oi,
- johonka mestari sen loi:
- Pian maisen elon yläpuolla
- se heiluu siinnoss’ ilmojen,
- jyrinän naapurina tuolla
- on välimailla tähtien.
- Soi kehottain sen ääni silloin,
- kuin vilkkuin haastaa tähdet nuo,
- jotk’ kiittää Luojaa aamuin, illoin
- ja vuoden vaihteet tietoon tuo.
- Iäiset vakavuudet selkoon
- se saattakohon soitollaan,
- ja joka hetki, heiluissaan,
- sen kieli aikaa kosketelkoon.
- Se elon vaiheet tuokoon julki
- vaikk’ itse on se tunnoton,
- ja heille, jotka kuoloon kulki,
- se viime rauhaa soikohon.
- Ja kuten kaiku kohta-ikään
- soi loppuun, kun se korvaan saa,
- se kumutkoon: ei kestä mikään,
- maan päällä kaikki katoaa!
- Köysin vahvoin nostakaahan
- ylös kello kuopastaan!
- Pääsköön sointuin ikimaahan,
- taivaan sineen kohoomaan.
- Kaikki kiskokaa!
- Hei, se heilahtaa!
- Riemua se tuokoon lauhaa,
- ensi ääni soikoon rauhaa.
Lähde: Juva, Valter 1926 [1916]: Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.