Kellgrenin kuoltua.

Kirjoittanut Frans Mikael Franzén
1795.


Vapaa Ranska on. Kas, liittoon kansa
ynnä kuningas nyt rupeevat!
Paikkaan Bastiljen he suorastansa
Partenonin laittavat.
Ihastuen Kellgren kuulee tuota.
Tällöin kuolla ei hän saatakkaan.
Kyynelten hän silmistään suo vuotaa,
niinkuin laps – ei, kuin mies vaan.
Uusin sävelin soi kantelensa;
nuoruus hehkuu hänen kirjoistaan. –
Houreita – ah! – ovat toivehensa:
siks taas vaipuu kuolemaan.
Näin hän eli, lauloi ajassansa.
Aika, tyhmyyksineen hirmuinen,
silpoi hänen suurta sieluansa,
joka riutui taistellen.
Runoilijana on kunnioittaa
häntä hovi mielinyt ja maa.
Miehenä ja kansalaisna voittaa
kaikilta hän kunniaa.
Äly hänen hymyns, itkuns muistaa;
Sulotar myös kuvaan hänet luo
lempeänä, vaikka katse puistaa
ynnä loukkaa tyhmät tuo.
Aika hänen kantelensa kielen
viime ääntä kuulee, kohoten,
piirteet suuret saadaksensa mieleen
siten «uuden luomisen».


Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.