Kelkkaretki

Kelkkaretki. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

Tuskin järvellä niin kulkee vene,

kuin nyt niityn jäällä sievään menee

kevyt kelkka, Fanny kelkassa.

Eetu lykkää, kulkein luistimilla

myötätuuleen. Posket molemmilla

punottaa... Lens hattu Fannyltä.

Kuten haukka kyyhkyä, hän tuota

ajaa takaa, löytää ladon luota,

uljaana kuin kaappari sen tuo

eikä saata kyllin katsahdella,

kun nyt hänen itse asetella

Fanny sorjaan päähänsä sen suo.

Kelkkanen saa vauhdin taas ja jatkaa

vauhdissansa itsestäänkin matkaa.

Fannyä nyt Eetu katsastaa,

Fannyn nimen sievin mutkin tuohon

piirtää jäähän, jonka läpi ruohon

vihannuutta vielä kuuloittaa.

Leikiten näin lehtoon kävi retki,

milloin saapui sydänpäivän hetki.

«Eetu, kas, kun puut on hopeiset!

Kas, kun latvat timanteista loistaa!

Mikä lintuin telme kuuluu noista!

Kas, kuin valoss’ on ne hohtoiset!»

«Kanssasi, ah, Fanny armaat retket

talvisetkin on. Ei kesän hetket

viehättäneet noin, ei linnutkaan;

kas, on tilhin värit kaunokaiset,

punatulkun uljaan purppuraiset,

kas, kun tikli hohtaa kokonaan!

Muutoin tuhmat koreudessansa

on ne. Täällä talvehtiessansa

jonkun jäisen marjan poimivat,

vaikka eteläisiin palmustoihin,

Jortaanin ja Niilin rannikoihin

taivaantietä lentää voisivat».

«Meidän myös on käyminen tie taivaan»,

huokaa Fanny. Nyt hän yksin aivan

näkee peipon jääneen pohjaiseen.

«Puolisos on täältä mennyt yksin.

Iloitse: taas kevät yhdistyksiin

saa, min talvi saattoi erikseen».

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.