Kelkkaretki.

Kirjoittanut Frans Mikael Franzén


Tuskin järvellä niin kulkee vene,
kuin nyt niityn jäällä sievään menee
kevyt kelkka, Fanny kelkassa.
Eetu lykkää, kulkein luistimilla
myötätuuleen. Posket molemmilla
punottaa... Lens hattu Fannyltä.
Kuten haukka kyyhkyä, hän tuota
ajaa takaa, löytää ladon luota,
uljaana kuin kaappari sen tuo
eikä saata kyllin katsahdella,
kun nyt hänen itse asetella
Fanny sorjaan päähänsä sen suo.
Kelkkanen saa vauhdin taas ja jatkaa
vauhdissansa itsestäänkin matkaa.
Fannyä nyt Eetu katsastaa,
Fannyn nimen sievin mutkin tuohon
piirtää jäähän, jonka läpi ruohon
vihannuutta vielä kuuloittaa.
Leikiten näin lehtoon kävi retki,
milloin saapui sydänpäivän hetki.
«Eetu, kas, kun puut on hopeiset!
Kas, kun latvat timanteista loistaa!
Mikä lintuin telme kuuluu noista!
Kas, kuin valoss’ on ne hohtoiset!»
«Kanssasi, ah, Fanny armaat retket
talvisetkin on. Ei kesän hetket
viehättäneet noin, ei linnutkaan;
kas, on tilhin värit kaunokaiset,
punatulkun uljaan purppuraiset,
kas, kun tikli hohtaa kokonaan!
Muutoin tuhmat koreudessansa
on ne. Täällä talvehtiessansa
jonkun jäisen marjan poimivat,
vaikka eteläisiin palmustoihin,
Jortaanin ja Niilin rannikoihin
taivaantietä lentää voisivat».
«Meidän myös on käyminen tie taivaan»,
huokaa Fanny. Nyt hän yksin aivan
näkee peipon jääneen pohjaiseen.
«Puolisos on täältä mennyt yksin.
Iloitse: taas kevät yhdistyksiin
saa, min talvi saattoi erikseen».


Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.