Keisarin tulenta

Keisarin tulenta. (Nälkävuoden muisto.) Kirjoittanut Arvid Genetz

Maaliskuun raitis päivä on tuskin noussut yövuoteeltaan ja koreilee vielä rusottavalla aamuvaipallansa; hanki kannattaa. Otan sukset jalkaani, pyssyn viskaan olalleni. Kaikkialla on mäkiä ja kinoksia viljalta, mutta tuolla Huunukan harjulla, Impiniemen tutkamessa teiret kukertaa, pyyt pyrähtelevät. – Sinne läksin. Koivut olivat yltänsä valkoisessa huuteessa, ja silloin tällöin pujahteli niiden alta yhtä valkea jänis levostaan pakoon. Mäkien alla näkyi Laatokka avarana, tasaisena lumikenttänä.

Mikäpä tuolla kaukana näkyy? Onko se peuraparvi, joka pyrkii Töysän saareen etsien suojaa ja ravintoa, vai lienee nälkäinen susilauma? Ei ole peuroja eikä susia: ihmisiä on pitkä jono, Impilahdesta lähteneitä. Nyt nousevat saareen ja kiirehtivät pieneen asumattomaan mökkiin, jonka kalastajat ovat rannalle rakentaneet. – Minä hiihdin sinne heidän jälkeensä, tiedustelemaan, minne heillä matka ja mikä toimena.

Mökki oli saatu asuttavaksi; vilpas tuli paloi kiukaassa ja valaisi pirtin sisustan. Mutta mikäpä siinä oli nähtävänä? Nälästyneitä, ryysyisiä vanhuksia, naisia ja lapsia, jotka keskenänsä riitelivät paraimmista paikoista ja paloista. Jo olin kääntyä pois tästä sydäntä kouristavasta näöstä, kun huomasin harmaapartaisen arvokkaannäköisen ukon, jonka tunsin vanhaksi Kuikaksi. Kaikki äänet vaikenivat, kun vanhus loihe laulamaan:

«Tuiki turvamme Jumala,

Isä ihmisten ikuinen,

Kujerrusta kuule Kuikan,

Vaikerrusta vaivahisen!

Ota orvot turvihisi,

Vaippas alle vaipuvaiset,

Saata saarehen Valamon,

Päästä paikkahan pyhä’än! –

Huhu kuului Hunttilassa,

Sanoma Sumerjan suussa

Keisarimme kerkiävän,

Kulkevan kuningaskullan

Linnasta Nevan likeltä,

Kaupungista kaukaisesta

Manasterin mahtavaisen

Valamon on valkamoille

Kansoansa katsomahan,

Armottomi’ auttamahan,

Tuskistansa tuike’ista

Vanhoja vapahtamahan.

Kauvan hänt’ on kaivattuna,

Kaivattuna, kaihottuna,

Tosin häntä toivotahan,

Toivotahan, tarvitahan:

Laita lailla lentäväisen,

Tuomana merisen tuulen!»

Hetken ääneti istuttuansa joukko taas alkoi valmistaita matkaan, yöksi luostariin päästäksensä. Minäkin kiirehdin kotiini.

Illalla olin rauhassa, omassa huoneessani ja päivän rasituksista väsyneenä, mutta nukkua en kuitenkaan voinut. Merestäpäin syntynyt tuuli oli kiihtynyt kiihtymistään ja puhui nyt, myrskynä ikkunoita tärisyttäen, minulle seuraavan tarinan:

«Minä tuulin pitkin avaraa jäätä, kun puolikymmentä virstaa Valamosta tapasin joukon ihmisiä ja heidän keskessään vanhan Kuikan; aijoin mennä ystävällisesti heidän ohitsensa, mutta eivät kärsineet kylmää henkeäni, kun olivat väsymyksestä ja näljästä voimattomia. Siihen kaatui jäälle Kuikka ynnä pari hänen kumppaliansa, ja sivuitse mennessäni kuulin vielä vanhuksen viimeiset sanat:

««Herra kuuli Kuikan äänen,

Riutunehen ruikutuksen.

Tulit, kultainen kuningas,

Ko’istasi korkeasta,

Simasuu suloinen kuolo,

Tulit tuulen tuottamana

Vieäkses väsynehiä

Saattoas samonnehia

Tuskattomihin tupihin,

Aivan ailuettomihin:

Pysyväisehen pyhä’än

Tai vahan iki-ilohon.»»

1868.

Lähde: Jännes, Arvi 1889: Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi. Weilin & Göös’in Osakeyhtiö, Helsinki.