Keisari Neeron lemmitty
| Keisari Neeron lemmitty. Kirjoittanut Viktor Rydberg |
Eräänä päivänä antoi Neero juhlakemut hovisirkuksessaan Vatikaanissa. Kilparata oli kaikkialla koristeltu patsailla ja sen keskellä kohosi egyptiläisestä Heliopolin kaupungista noudettu suuri obeliski, joka nykyään on jo kolmesataa vuotta ollut pystössä Pietarinkirkon komealla torilla.
Obeliskin juurella, leyhyilevän silkkikaton siimeksessä, nauttivat keisari ja hänen ystävänsä runsaasti jaloa viiniä. Neero lauloi, naureskeli ja lasketteli pilapuheita, sillä hän oli sukkela, samoin kuin Caligula. Yleisen remun vallitessa hän lahjoitteli pois sotaeverstin arvoja, preettori- ja konsulisijoja, senaattorin istuimia, prokonsulipaikkoja ja maaherraistuimia ympärillään oleville suosikeilleen. Vartiopalve-lusta toimittavat pretoriaanit, jotka tunsivat tuon ylhäisen juomaseurueen maun, olivat piiriin päästäneet useita Rooman kaunottaria, jotka mielellään keräytyivät sinne missä keisari oli, saadakseen armollisen katseen hänen silmistään. Nämä naiset istuivat, viuhkoillaan leyhetellen, kantotuoleissaan lähellä keisarillista piiriä. Neero ja hänen vieraansa huvittelehtivat heittämällä heille kaiken hopean ja kullan, jonka alla pöytä taipui ja notkahteli, ja kun pöytä oli riistetty tyhjäksi, he ottivat sormuksiaan, rannerenkaitaan ja otsanauhojaan, singoten ne samalle taholle.
”Eläköön hyve! Alas pahe!” huusi Neero.
”Oi sinä Senecan arvoisa oppilas!” ivailivat hänen juomaveikkonsa.
”Eläköön hyve!” kirkui Neero; ”mutta minä en tunne mitään muuta hyvettä kuin vilpittömyyden, joka on ainoastaan tuhmankaino nimi röyhkeydelle. Alas pahe!... mutta minä en tunne mitään muuta pahetta kuin tekopyhyyden, ja kaikki muut hyveet kuin se, jonka mainitsin, ovat tekopyhyyttä”.
”Suuri filosoofi!” huusivat vieraat nauraen.
Mutta nyt vaikeni keisari ja hänen katseensa pysähtyi erääseen tyttöön, joka seisoi muiden naisten joukossa. Hän ei kuitenkaan kuulunut heidän luokkaansa, sillä hänen pukunsa oli yksinkertainen, ja hänen kasvonpiirteensä ilmaisivat lapsen viattomuutta. Hänen suuret mustat silmänsä katselivat hämmästyneinä ympäristöä.
”Kuinka kaunis hän on!” huusi Neero; ”hänhän on kuin dryaadi Ida-vuoren metsistä. Tyttö, tuleppa tänne”.
Keisari viittasi hänet luokseen. Hän tuli.
”Mitä tahdot, ceesar?” kysyi hän.
”Lapsi, mikä on nimesi?”
”Picerna”.
”Kuka on isäsi?”
”Hän on sotamies, senturiooni... Mutta tahdotko nyt sinäkin vastata erääseen kysymykseen?”
”Tuhanteenkin sinun huuliltasi!”
”Oletko sinä oikeassa, ceesar, vai minun isäni?”
”Missä suhteessa sitte eroavat minun ja isäsi ajatukset?”
”Sinä sanot, ettei löydy muuta kuin yksi hyve: vilpittömyys. Isäni on puhunut minulle useammista hyveistä ja niiden joukossa isänmaanrakkaudesta, uskollisuudesta lippuaan ja valaansa kohtaan, jonka sotamies on vannonut ceesarille, sotilaan miehuudesta kuolla kilvelleen. Seesar, jos tarkoitat että nämätkin ovat paheita, niin sano se julkisesti niille, jotka nyt uhrautuvat kärsimyksiin ja kuolemaan puolestasi!”
Neero vaikeni ja vaaleni. Hän näki, että tytön silmät ilmaisivat sääliä maailman yksinvaltiasta kohtaan, ja oli valmis heittäytymään tomuun tytön jalkojen juureen.
Picerna kääntyi pois ja läksi. Saavuttuaan yksinäiseen, köyhään kotiinsa hän purskahti itkuun. Tyttö rukka oli saanut sydänhaavan. Hän oli keisarin vielä kauneissa kasvonpiirteissä lukenut hävyn hämmästystä, ja tämä todellakin uskomaton ilmiö, tämä enne oli vallannut hänen. Hän tunsi rakastavansa hirmuhallitsijaa.
Se on surullinen kertomus, tuo Picernan. Mainitkaamme se siis aivan lyhyesti. Oli selvää, että Neero ja hän jälleen näkivät toisensa: keisari vaati sitä ja tytön oma sydän toivotteli sitä vapisten. Ilmeistä myös oli, kenen puolelle voitto jäisi. Mitä sellainen pikku lapsi uneksii Neeron tapaisen hallitsijan jalostuttamisen mahdollisuudesta, hourettahan se on.
Mutta eräänä päivänä palasi Picernan isä kunniarikkaalta sotaretkeltä, kunniarikkaalta sentähden, että vielä löytyi roomalaisessa sotajoukossa sotavanhuksia sellaisia kuin hän, vanhan tasavallan oikeita poikia, joilla vielä oli tasavaltaiset mielipiteet, että kunnia on miehen hyve ja siveys naisen. Hänen kolme poikaansa olivat kaikki kaatuneet taistelukentällä, nyt oli hänellä ainoastaan tytär vanhuutensa lohdutuksena.
Tuskin oli hän legioonansa kera astunut Roomaan muurien sisäpuolelle, ennenkuin hänelle sanottiin: sinä onnellinen, mitä suurin kunnia odottaa sinua, sillä Picerna on löytänyt armon keisarin luona.
Hänen silmänsä hämärsivät hänen kuullessaan nuo sanat. Ja löydettyään Picernan hän sanoi: ”Tytär, kevennä taakka isäsi hartioilta! Tunnet huhun, joka tatilla kiertelee. Sano että se on valhetta, niin itken ilosta ja siunaan sinua!”
”Isä”, sanoi Picerna ja heittäytyi hänen jalkoihinsa, ”tyttäresi, on rikollinen. Anna anteeksi!”
”Annan sinulle anteeksi, mutta on voi elää tämän jälkeen”, sanoi vanha soturi. ”Voi minua, että suku, jonka kaikki miehet ovat olleet urhoollisia ja naiset puhtaita, näin päättyy!”
Ja hän irrotti polvensa itkeviin tyttären syleilystä, kielsi häntä seuraamasta itseään ja läksi ulos.
Samana iltana hänet löydettiin rinta miekan lävistämänä, kappaleen matkaa ardcalaisolta tieltä, puolisonsa haudalla.
Nähtyään hänen ruumiinsa, Picerna harhaili koko yön kuin mielipuoli pitkin Rooman katuja. Kauvan kuljeskeltuaan ilman päämäärää ja ilman ajatuksia, hän pysähtyi hengähtämään erään tuntemattoman talon ovella. Sisältä kuului ääni, niinkuin olisi joku lukenut, ja hän kuuli sanat:
”Herramme Kristus sanoo: Tulkaa minun tyköni, te jotka olette murheelliset ja raskautetut! Katso minun ikeeni on keveä ja minun taakkani suloinen!”
Picerna kuuli sanat, mutta ne haipuivat hänen sekaantuneissa aivoissaan. Hiin kuljeskeli eteenpäin. Aamu koitti. Sattuma vei hänet jälleen samalle ovelle. Hän kuuli silloin taas saman äänen, joka sanoi:
”Herralla Jeesuksella Kristuksella on lääke sairaille sydämille. Hän nostaa langenneet ja vapahtaa syntiset”.
Nyt täyttyi katu aseiden kalskeella ja kavioiden töminällä. Neero, joka palasi retkeilyltä Albaani-vuorilta, ratsasti loistavine seurueineen ohitse. Hän näki Picernan, pidätti hevosensa, ojensi kätensä ja huusi:
”Lemmittyni!”
Samassa silmänräpäyksessä avatui tuntemattoman talon ovi, ja sen kynnyksellä seisoi apostoli Paavali.
Tyttö katsoi häneen ja katsoi Neeroon. Hän näytti epäröivän, kunnes äkkiä kääntyi muukalaiseen juutalaiseen ja sanoi:
”Sinäkö tunnet hänet, jolla on lääke sairaille sydämille, hänet, joka nostaa langenneet ja vapahtaa syntiset?”
”Niin, minä se olen”.
”No, armosta pelasta minut”. Ja tyttö syleili apostolin polvia.
”Picerna!” huudahti keisari, ”mitä tämä merkitsee? Etkö kuule minua?”
”Pelasta minut!” huudahti tyttö ja kätki kasvonsa apostolin kaapuun.
”Ceesar”, sanoi Paavali lujalla äänellä, ”tämä lapsi on sairas. Älä asetu hänen ja parantajan väliin!”
Ja apostoli kumartui raukan ylitse ja kuiskasi: ”Jeesus Kristus on antava sydämellesi jälleen rauhan!”
Lähde: Työmies 11.1.1901.