Keisari Aleksander III:nen kruunauspäivänä

Keisari Aleksander III:nen kruunauspäivänä.
(Lausuttu Suomalaisen Teaatterin juhlanäytännössä Toukokuun 27 p. 1883)
Kirjoittanut Kaarlo Kramsu


Synkän tien ja vaivaloisen Luoja kansallemme soi;
Verta uhkui joka askel, uuden tuskan tuntoon loi.
Valoon pyrki kansan mieli, pimeähän tiensä vei,
Johtajaksens tähden toivoi; tähti loistanunna ei.
Öiset vallat surmaa uhkas, kutsui kansan kuolemaan:
Turhalt’ taistelu jo näytti, turhalt’ toivo Jumalaan.
Mut ei uskallusta vienyt uhka vaarain väijyväin:
Suomen kansa polun kulki, raivas tiensä eteenpäin.
Kuka kertoa ne voisi epätoivon taistelut,
Voitot verta uhkuvaiset, pimeässä voitetut!
Voitot loisti maailmalle, kansamme jäi pimeään:
Toiset niistä loiston saivat, kansamme ei mitäkään.
Valoon, valoon kansa pyrki, valoa huus’ Luojaltaan,
Valon tähden uljaast’ uhras sydänverens vuotamaan
Kuuli Luoja rukoukset, avun antoi armokas:
Jalost’ täytti Luojan tahdon kuulu, jalo ruhtinas.
Ensimäinen Aleksander! kuolla ei voi muistos sun;
Kansain joukkoon nostit kansan murtunehen, poljetun.
Vuosisatain sumut poistui, pääsi päivä loistamaan
Tielle synkän kamalalle, päälle kansan Suomenmaan.
Aleksander”, nimi armas, aina sinut kuullessaan,
Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan!
Kiitoksensa puhtahimman, tunteet pyhät lahjastas
Suomalainen uhraa sulle, valontuoja ruhtinas!
Mut ei vielä öiset vallat luopuisi näin saaliistaan:
Eloon päässeen kansan syöstä tahtoisi ne kuolemaan,
Kahlehtia kansan mielen, ryöstää kansan kielenkin,
Kauan taistellehen murtaa vihdoin juonin kavalin.
Vasta noussut päivä poistuu, eksyy Suomi polultaan:
Toinen Aleksander nousi kansaa vapauttamaan.
Juonet katkoi kavalitten, valon kansalle taas toi,
Vapahana kiitostansa Suomen kansan kieli soi.
Polun kansallemme raivas, jolle johti eksyneen:
Valkeuteen polku viepi, viepi onneen, vapauteen!
Kansat monet kiittää töitä jalon ruhtinaamme tään:
Hartaammin kuin Suomen kansa kiitä hänt’ ei yksikään,
Aleksander”, nimi armas, aina sinut kuullessaan
Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan!
Surun synkän Suomalaisen rintaan loi sun kuolemas,
Kun ei kuolla saanut eestäs, vapauttajaruhtinas!
Vapahana valon tielle Suomen kansa käynyt on,
Epätoivon vaihtanunna valoisahan toivohon.
Entisyys nyt tiellens luopi turhaan tummaa varjoaan:
Vaikka suruja se toikin, häpeää ei milloinkaan.
Synkkä polku Suomen kansan; harvoin loisti tähtikään,
Avun-huokaukset hukkui epätoivon pimeään.
Kova onni kansaa murti, epäilykseen syöksi sen;
Mut ei syöstä voinut tieltä oikeuden, totuuden.
Nyt on päivä koittanunna, Suomen kevät alkanut,
Suomen kansa herännynnä, valohon jo astunut.
Mikä öinen valta voisi nyt sen saada horjumaan
Taistelussa eestä maansa, eestä rakkaan ruhtinaan?
Kevät luonnossa nyt onpi, kansalla myös kevät on:
Kevättoivoin rinnassansa käy se uuteen elohon.
Uusi Aleksander nousi! Mikä rinta kylmäks jää
Nyt, kun kansa luottain nuorta ruhtinastans tervehtää!
Aleksander”, nimi armas, aina sinut kuullessaan,
Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan!
Luojaltansa Suomi tänään rukoileepi onneas,
Siunausta toimillesi, kevättoivoin ruhtinas!
Kirkas nyt on toivon taivas; mut sen pilvet peittää vois,
Nousta myrskyt riehumahan, rauhan riistää maasta pois.
Käyköön niinkin: Suomalainen taisteluhun riehuvaan
Riemulla käy eestä maansa, eestä rakkaan ruhtinaan.


Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.