Keijukaissatu
Keijukaissatu. Kirjoittanut Saima Harmaja |
- Alas luolaansa maahinen keijusen vei.
- – Ei, ei, tämä itki, välkkyen tukka,
- olen kuunsädemetsien kaunein kukka!
- Mut maallinen suuteli, kuunnellut ei.
- Niin syntyi keijulle poikaa kaksi.
- Kävi luola naurusta valkeammaksi.
- Mut peikkona toinen leikkiä löi,
- ja keijuna toinen. Se sydäntä söi.
- Tämän äiti luokseen viittasi, virkkain
- hymyhuulin, silmin tuskasta kirkkain:
- Rakas poikani, ken on keijukaisverta,
- sen täytyy kasteessa kylpeä kerta,
- yökuutamo nähdä, mi huumaa pään,
- kukan keinuun nukkua värisevään. –
- Isä puhetta vavisten kuunteli, peikko:
- Hänet metsiin vie! Jää minulle veikko. –
- Hymys keiju ja itki: En milloinkaan!
- Jään luoksesi alle maan. –
- Ypöyksin poikanen ruohoon kulki.
- Sadat loistavat pallot sen polkuja sulki.
- Kukan oksilta välkkeen vierivän nähden
- hän vapisi niinkuin särkyissä tähden.
- Sadekirkkaat äänet kulkua johti,
- ilosilmin pieniä kasvoja hohti,
- soi nauru ja vilkkui ruohojen lyhdyt:
- Nyt piiriimme jäät ja heimoosi yhdyt!
- Lumojuoman jo keijuista nuorin toi.
- Yön maljan poikanen joi.
- Niin hurmassa öiden ja kuutamon saaton
- kodin unhoitti tuo ja äidin ja taaton.
- Sanoi keijuista nuorin: Kun vietämme häämme,
- koko metsien aatelin vieraina näämme.
- Kukat tuoksunsa antavat huntuuni vienoon,
- valot kasteen välkkyvät linnoissa tienoon.
- Tien juhlaan viittovat ruohojen lyhdyt,
- kun heimoosi yhdyt.
- – Myös pyydän ma taaton ja äitini armaan
- ja veljeni niihin, mut palajan varmaan.
- Tie tuttu ja himmeä luolaan johti.
- Mut äidin hiukset vastassa hohti,
- isän silmät kostui, ja riemuitsi veli:
- Hänen palaavan vannoin, jos vielä hän eli!
- – Rakas poikani, mistä niin kelmeä poski?
- – Tuon kutsuja häihin. Mut rintaani koski
- kodin armaus julma. Ma, maahisen verta,
- maan päälle en palaa, mun hylkäisi kerta
- tytär kuutamon nuorin ja nauravin tuo.
- Oi äiti! Jään heimoni luo!
- – Ei, poikani, tuskaan kuolisi hento.
- Yöloiste ei riitä, ei kuunsädelento.
- Mut kellä on rakkaus, povessaan
- vie kuutamon alle maan. –
- Meni poikanen, suonissa maahisen verta.
- Yön hengitys keinutti ruohojen merta,
- ylt’ympäri soi suruvirret sirkkain.
- Mut keijunen vastasi silmin kirkkain:
- Kodin ainoan vain sydämestäsi saan.
- Tulen luoksesi alle maan. –
- Pian kierteli kukkia häilyvä huhu,
- sitä sirkat soitti ja heinien suhu:
- tytär kuutamon lähtenyt alle maan
- oli seuraten rakkauttaan.
- Kävi ruohossa kaihon valtavan siipi.
- Kukat hehkuvat salaa mullasta hiipi,
- tuli helmien hunnussa hohtava heinä,
- tie välkkyi ruohojen kyyneleinä.
- Oli himmeä luola, mut painoa vailla
- sen rakkaus hengitti kuutamon lailla.
- Säde taivaan kruunasi keijujen pään,
- ihanamman entistään.
- Niin pyysivät kukkaset juurtua multaan,
- ja ruohojen lyhdyt lainasi tultaan,
- pian kuiskivat ruusut ja huokui heinä,
- oli luola tuoksuna, kimmelteinä.
- Kuun, kasteen, ruusut, kukkivan maan
- vie rakkaus mukanaan.
Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.