Kedon ruusulle.

Kirjoittanut Rafael Laethén


Millä niin mä lienen rikkonut
     Vastahasi, kedon ruusu,
Ett’ei okas mua rangaissut,
     Ennenkuin ol’ tuoksus varkain
       Vienyt sydän-parkain?
Miksi itsehes mun miellytit
     Silmäs, poskes tenhoksilla,
Hurmoon tunteeni veit raittihit,
     Vaikk’ei ollut sulla lempi
       Lunta lämpöisempi?
Niinkuin veessä kuudan kirkkahin,
     Miks’ et hälvennyt sä heti,
Kun mä käsin sua tavoitin?
     Miksi kurjaan suloisimman
       Lietsoit lemmen vimman?
Miksi? Miksi? Turhaan kyselen;
     Vastaisuuden esirippu
Liiku ei, ja ajan mennehen
     Haamut vaaleat vaan vaivan
       Kiihdyttävät aivan.
Kedon kukat nyt on kuihtuneet,
     Mennyt kesän kultapilvi,
Raskaasti yön lankee kyyneleet:
     Katso! Kalma avaa oven – –
       Mun vaan sykkii poven’!
Mikä mahti sua liikuttaa
     Vielä haudan partahalla,
Ett’et viimeinkin jo rauhaa saa?
     Mikä? Vihako ja vaino?
       Ei! Vaan lempi aino!
Kuule! Hiljaa nyt sen ääni soi:
     ”Jää hyvästi, kedon ruusu!
Lempi sortua ei koskaan voi,
     Muistaa kullan, ehkä viekkaan,
       Asti kylmään hiekkaan!”


Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. II. 1873. Savo-Karjalainen Osakunta, Helsinki.