Kedon ruusulle

Kedon ruusulle. Kirjoittanut Rafael Laethén

Millä niin mä lienen rikkonut

     Vastahasi, kedon ruusu,

Ett’ei okas mua rangaissut,

     Ennenkuin ol’ tuoksus varkain

       Vienyt sydän-parkain?

Miksi itsehes mun miellytit

     Silmäs, poskes tenhoksilla,

Hurmoon tunteeni veit raittihit,

     Vaikk’ei ollut sulla lempi

       Lunta lämpöisempi?

Niinkuin veessä kuudan kirkkahin,

     Miks’ et hälvennyt sä heti,

Kun mä käsin sua tavoitin?

     Miksi kurjaan suloisimman

       Lietsoit lemmen vimman?

Miksi? Miksi? Turhaan kyselen;

     Vastaisuuden esirippu

Liiku ei, ja ajan mennehen

     Haamut vaaleat vaan vaivan

       Kiihdyttävät aivan.

Kedon kukat nyt on kuihtuneet,

     Mennyt kesän kultapilvi,

Raskaasti yön lankee kyyneleet:

     Katso! Kalma avaa oven – –

       Mun vaan sykkii poven’!

Mikä mahti sua liikuttaa

     Vielä haudan partahalla,

Ett’et viimeinkin jo rauhaa saa?

     Mikä? Vihako ja vaino?

       Ei! Vaan lempi aino!

Kuule! Hiljaa nyt sen ääni soi:

     ”Jää hyvästi, kedon ruusu!

Lempi sortua ei koskaan voi,

     Muistaa kullan, ehkä viekkaan,

       Asti kylmään hiekkaan!”

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. II. 1873. Savo-Karjalainen Osakunta, Helsinki.