Kaupungissa
(Alku pitempään kertomukseen)
Kirjoittanut Minna Canth


Jää oli kirkas kuin peili Kallaveden aavalla selällä. Se kimalteli taivasta vasten aivan kuin olisi tahtonut kilvoitella kauneudessa noiden loistavien pilkkujen ja tuon komean valokiekon kanssa ylhäällä korkeudessa. Mutta nämä olivat kiusoittavan rauhallisia voittonsa varmuudessa; lakkaamatta vaan antoivat hohdevirtansa valua alas, eivätkä olleet tietääkseenkään, vaikka jää rajussa ilveessä sinkahutteli heidän sädesäikeitään takaisin, minkä suinkin ennätti.

Lunta ei vielä ollut maassa, sentähden ratisivat reen raudoitetut jalakset pahasti Toivolan mäkeä alas laskiessa.

»Hyi, kuinka tuo käy ilkeästi», sanoi Hellu, joka istui yksinään reessä.

»Pure hammasta!»

Aaku piteli ohjaksia ja käveli rinnalla. Vasta rannassa hän hyppäsi reen laidalle juuri siinä, missä kivet loppuivat ja sileä, tasapintainen jää alkoi.

»Ja nyt sinua sitten viedään kaupunkiin», hän tuumaili.

»Nyt viedään, nyt», hymyili tyttö.

»Millähän kyydillä takaisin tuotanee?»

»Jospa ei tuotaisikaan.»

»Ettäkö ijäksi jäät?»

»No, niin melkein luulen.»

Aaku nosti toisenkin jalkansa rekeen ja laittoi itsensä mukavasti istumaan Hellun viereen.

»Minkä tähden sinun mielesi oikeastaan sinne kaupunkiin niin palaa? Eikö ollut yhtä hyvä palvella maalla?»

»Ei toki! Siellä saan suuremman palkan ja vähemmän työtä. Ja semmoiseen reiluun taloon kun pääsen, kolme palvelijaa eikä herrasväkeä kuin neljä henkeä. Toista kuin Toivolan kievarissa, jossa ei ollut yön lepoa, ei päivän rauhaa.»

»Uusi kiittää, kypsi laittaa. Et tiedä vielä, mitä vastuksia sielläkin kohtaat. Huomasitko, kuka ensiksi tuli vastaan kun läksimme pihasta?»

»Ruotimummo. Entä sitten?»

Huolettomasti hän oli kysyvinään. Mutta povea vihlaisi, sillä salaisella kauhulla hän saman asian jo itsekin oli merkille pannut.

»Entä sitten?» hän toisti, kun Aaku ei aivan heti vastannut.

Tämä, näet, oli saanut piipun suuhunsa ja koetteli sitä sytyttää kaikessa rauhassa.

»Pahaa sanotaan tietävän, kun akka ensiksi vastaan tulee.»

»Vielä mitä! Kuka tuommoisia vanhoja taikoja enää uskoo.»

»Niin, eipä siltä –»

Hevonen juosta vilisti eteenpäin, nosti päätään aina väliin, röhisteli sieramiaan ja potkaisi kavioillaan kovia sirpaleita heidän kasvoilleen. Reki sinkoili oikeaan ja vasempaan, anturat kolisivat ja jää joskus risahteli alla.

Aaku otti piipun huuliltaan ja puhalsi savun ulos.

»Et sinä enää parin viikon päästä tunne vanhoja leipätoveriasi, jos satutaan kadulla vastakkain tulemaan.»

»Ole hiljaa!»

»Ja ensi syksynä kysyt kuin entinen Turun piika: »miss’ noit rontikoi kasvaa, puuss’ vai maass’?»

»Ole hiljaa, minä sanon!»

Hellu pukkasi häntä kyynäspäällä kylkeen, niin että tuntui.

»Tappelemaanko rupeat?»

»Mitäs sinä olet noin häijy.»

»Kun sen niin hyvin tiedän jo edeltäpäin.»

»Petyt. Minä takaan että petyt.»

»Sittenpähän nähdään.»

»Kuule Aaku! Että sinä viitsit kiusoitella, vaikka viimeisiä hetkiä olemme yhdessä.»

»Koeta kärsiä. Pian tästä pahasta pääset.»

Kaupunki alkoi näkyä. Tulet tuikkivat sieltä, täältä, harmaan pimeyden lävitse. Selällä oli aukeata, kirkasta ja avaraa. Mutta tuolla kulmalla oli kuin kylmää kuuraa taikka sumua.

Outo paino tahtoi tunkeutua Hellun mieleen.

»Pistäythän sinä minua usein katsomassa, Aaku, kaupungissa käydessäsi?»

»Mikä sinne maalaisrenkinä hirviää tulla semmoiseen hienoon taloon?»

»Et hirviä pistääntyä, kun minun täytyy jäädä sinne olemaan?»

»Se on eri asia.»

»Jos minulle hyvinkin tulee siellä ikävä ... ja vaikea olla...»

»Kukas käski lähtemään?»

»Tekee mieli maailmaa koetella niinkauvan kuin on nuori... Mitenkä se nyt on niin kumman näköinen tuo kaupunki?»

»Kuinka kumman? Eihän sitä edes näekkään vielä.»

»Yhtä harmaata kaikki. – Niinkö te minut sitten heitätte pois mielestänne, ettette katsomassakaan käy?»

»No, jos niin tahdot... Mutta sinä vielä häpeät tänlaisia tuttuja, kun saat uusia ja parempia.»

»Elä nyt taas. Milloinka minä ennen... Hyvä jumala, eikö se ole...»

Hellu tarttui Aakun käsivarteen ja kumartui eteenpäin.

»Mitä ole?»

»Eikö se ole porona koko kaupunki?»

»Horajat. – Paikoillaan tuo lienee, koska tulia tuikkaa.»

»Mutta minä en eroita rakennuksia?»

»Tottapahan eroitat, kun lähemmäksi tullaan.»

»Niin, hupsuhan minä olen. – Milloinka se olisi palanut, kun ei ole kuulunut kellojakaan.»

Hän painui takaisin reen selkälautaa vasten ja vaikeni hetken. Sitten alkoi taas.

»On se niin kummallista tämä elämä. Kun ei tiedä eteensäpäin, ei niin mitään.»

»Ehkä tuo onkin ihmiselle parempi, koska kerran on niin asetettu.»

»Mutta voisihan välttää monta vaaraa ja onnettomuutta –»

»Sinä taidat ruveta jänistämään? – Käännytäänkö ympäri?»

Aaku oli molemmin käsin kiinni ohjaksissa, väänsi päätään ja katsoi häneen turkinkauluksen yli.

»Elä hiidessä, mikä minut silloin perisi. Täytyyhän sinne nyt mennä, ei auta mikään.»

»Annat pestirahan pois ja olet itseksesi siksi kuin saat paikan maalla.»

»Ja millä minä siellä eläisin niin kauvan?»

»Päivätöillä, ompeluksilla ja sen semmoisilla. – Noh, päätetäänkö?»

»Mitä hupsuttelet joutavia.»

»Vielä on aika. Sano niin tai näin. Minä kysyn viimeisen kerran.»

»Se on sanottu, mikä on sanottu. Anna hevosen mennä vaan.»

»Vaikkako surman suuhun veisi?»

»Vaikka –»

»Niinpä menköön sitten!»

Aaku nykäisi ohjaksia, hevonen nosti päänsä pystyyn, pudisteli harjaansa ja syöksi lentämällä eteenpäin, kaupunkia kohti.

He ajoivat pihaan. Hellu nousi reestä ja pudisteli vaatteitaan sillä, välin kuin Aaku sitoi ruunan tikapuihin.

»Menemme kait’ ensin sisään ja haemme sitten vasta kirstun reestä, vai kuinka?»

Hellu puhui kuiskaamalla, vaikk’ei ketään näkynyt pihassa.

»Niinkuin tahdot. Sama se minulle.»

Aaku kopisteli jalkojaan ja astui Hellun jäljessä portaita ylös. Oven edessä Hellu vielä kerran pysähtyi, silitteli hiuksiaan edestä ja veti huivin solmua kiinnemmäksi.

»Joko minä aukaisen?»

»Eläkä aukaise. Seiso siinä ensi Köyriin saakka.»

»Enpäs seiso.»

Hän rohkaisi mieltään ja astui sisään.

Lamppu paloi katossa, kupariastiat kiilsivät seinällä ja hyllyä koristivat valkoiset, konstikkaasti leikellyt paperit.

Pöydällä oli koko joukko pesemättömiä lasia ja kuppia.

Kyökkipiika se varmaankin oli tuo joka hellan luona hääri semmoisessa touhussa ettei joutanut silmiään oveen päin kääntämään, eikä hän liioin kansiensa ja kastrulliensa kolinalta kuullut, kun Hellu »hyvän illan» teki.

He jäivät sinne oven suuhun seisomaan. Hellu pari kertaa rykäisi, mutta kun toinen ei heitä sittenkään huomioon ottanut, sanoi hän uudelleen ja vähän kovemmalla äänellä:

»Hyvää iltaa!»

»Perhana!» kuului tuima ääni hänelle vastaan.

Keittäjä oli nostanut suurta vesikattilaa takimmaiselta reiältä, se läikähti hellalle, tulinen höyry puhalsi ylös ja poltti hänen käsivartensa.

»Perhanan pernana!»

Mutta nyt hän älysikin heidät, hellan luota väistyessään.

»Ketä siellä?» hän kysyi, heiluttaen kirvelevää kättään.

»Hyvää iltaa!»

»Jesus, kuinka polttaa. – Mitä asiaa?»

»Eipä erinäisiä –»

Hän koetti katsoa tarkempaan, vaan kun oven suussa oli jokseenkin hämärä, ei heidän kasvojaan sieltä oikein eroittanut. Eikä hän tuosta niin paljon lukuakaan pitänyt, vaan kääntyi kärsimättömänä takaisin keitoksiaan valmistelemaan.

»On niillä muutamilla aikaa töllistellä –»

Hellu hyvin kuuli, mitä hän mutisi ja kuuli sen Aaku myöskin. Mutta he eivät virkkaneet sanaakaan, eikähän tuohon juuri osannut mitään virkkaakaan.

Sisähuoneen ovi survaistiin samassa auki. Sieltä tuli talon toinen palvelija, kantaen suurta tarjotinta, täynnä käytettyjä kuppiparia.

»Ala joutua, Lotta, rouva jo kiirehti. Tänä iltana kuuluvat Velinin lähtevän aikaiseen pois, kun lapsi on kipeänä.»

»Nytkö sitä vasta ilmoitetaan sitten? Ihme, kumma, kuinka vähän se rouvakin ymmärtää. Juuri kuin ne ruoat puhaltamalla tulisivat keitetyiksi.»

»Se on niin nätti, tuo herra Enehjelm. Et sinä usko! Niin kauniit silmät, ja tukka niin somasti. Hyvä jumala!»

»Onko nätimpi kuin nuori herasyötinki?»

»No, en osaa sanoa. Mutta melkeinpä voiton vie minun mielestäni.»

»Jokohan? Niin valkoisia käsiäkään en ole vielä nähnyt kenelläkään kuin hänellä on.»

»Mitäs käsistä.»

»Entäs kasvot sitten ja vartalo? Kyllä se toki on komea mies.»

»Kun ei vaan hra Enehjelm löisi laudoilta sittenkin. Hyvin olivat semplakkata Nanni neidin kanssa.»

»Nuori ylioppilashan se vasta on? Ei edes maisteri?»

»Vaikka. Ei se mitään. Muutamissa vuosissa saattaa tulla tohtoriksi tai professoriksi.»

»Tulee, jos tulee. Otapas, Emmi hyvä, vehnäjauhopussi kahverin hyllyltä. Vai mihin sen laskin tuonoin käsistäni? Sielläkö oli? Kiitoksia!»

»Joko saan mennä laittamaan pöytää?»

»Ei kiirettä.»

»Herranen aika, rouva tuskastuu.»

»Tuskastukoon, minä vähättelen. Menköön Velinin rouva ilman illallista, jos sillä semmoinen hätä on, ettei odottamaan jouda. – Puutkin loppuvat. Missä se Aaro vetelehtii taas.»

»Minä huudan pihalta. – Hyvät ihmiset, talon uusi neitsythän täällä seisoo oven suussa.»

»Sekö se on? En älynnyt. – Tulkaa toki peremmäksi.»

»Istumaan tänne», toimitti Emmi. »Kuinka kauvan lienette jo täällä ollunnakin?»

»Eihän sitä hyvin kauvan» – – sanoi Hellu.

Emmi nosti heille kaksi tuolia vähän etemmäksi huonetta.

Siellä he sitten istuivat rinnakkain sisä-ovea vastapäätä. Joka kerran kuin Emmi kulki ovessa, saattoivat he vilkaisemalla nähdä valoisat huoneet, jotka Hellun mielestä tuntuivat niin komeilta ja vierailta, ettei luullut niihin milloinkaan perehtyvänsä.

Hänen sydäntään ahdisti, eikä hän saanut sanaakaan suustansa. Lotta ja Emmi häärivät siinä edes takaisin, teetä tarjosivat, mutta sen enempää eivät heistä lukua pitäneet.

Aaku tunsi itsensä kovin typeräksi, hän tuskin osasi juoda teetänsäkään, kun kupit olivat niin hienot ja vehnäset niin eriskummallisia. Päästäkseen pikemmin irti hän laski leivät polvelleen ja lusikan, kaasi teevadille ja ryyppäsi siitä.

Mutta silloin hän huomasi, kuinka Emmi ja Lotta vaihtoivat silmiä ja vetivät suutansa nauruun. Se häntä harmitti, hän oli punainen otsaansa myöten, kun vei kupit takaisin pöydälle ja nyökkäsi suuren kiitoksen.

Pahaksi onneksi oli hänen saappaistaan vielä valunut vettä koko lammikko lattialle. Lotta katsoi siihen pitkään syrjästä mutta Aaku ei ollut mitään huomaavinaan. Arveli vaan Hellulle hiljaa, että hänen nyt ehkä pitäisi lähteä jo pois.

Kirstun he nostivat ensin sisään; sitten saattoi Hellu häntä vielä ulos.

»Vie terveisiä, ja muista, että käyt minua katsomassa», hän sanoi hiljaa, nojautuen portaiden kaidetta vasten. »Muistatko, Aaku?»

»Elä usko, että käyn. Minä en nenääni pistä tähän taloon tuon koommin.»

»Minkätähden et? Ajatteles, jos minulle tulee paha olla, enkä saisi purkaa sydäntäni yhdellekään ihmiselle. Hyvä Aaku, käythän sinä edes jonkun kerran?»

»No, jonkun kerran tuota nyt voinee tulla.»

Aaku irroitti ohjakset tikapuusta ja pani rukkaset käteensä.

»Alussa vähän useimminkin, eikös niin?»

»Niin, sittenpähän nähdään. Hyvästi nyt!»

»Herra jumala, etkö sinä anna edes kättä?»

»Kas, kun olin unohtaa.»

Hän otti naurahtaen rukkasen kädestään ja tuli takaisin.

»Niin, voipa sitten hyvin! Eläkä pelkää turhia, ei sinulle täällä ikävä tule.»

»Jos sinä, Aaku, olisit täällä, ei silloin olisi hätää.»

»Mikäpä apu sinulla minusta olisi? Pikemmin vaan vastusta ja harmia, kun tekisin tuhmuuksia, niinkuin tuolla kyökissä äsken. Huomasitko, kuinka vihaisesti se paistin kääntäjä minun katsoi?»

»Entä sitten? Mitä välität heistä. Tulisit vaan minun luokseni, että saisin joskus vielä puhella kanssasi.»

»Olet sinä kummallinen, Hellu. Jos sinä noin –»

»Mitä noin?»

»Ei mitään. Täytyy lähteä nyt.»

»Sano ensin, mitä ajattelit?»

»Lapsellista joutavaa –»

»Minä en laske, ennenkuin sanot.»

Hellu tarttui hänen käsivarteensa kiinni ja koetti pidättää; Aaku käänsi päänsä toisaanne, arveli hetken, mutta teki sitten jyrkän, päättävän liikkeen, tempaisi itsensä irti ja meni reelleen.

»Ei se ollut mitään. Hyvästi, hyvää yötä!»

Hän ajoi pois; Hellu seurasi silmillään rekeä, kunnes se katosi portinpielen taakse. Hevosen jalankopsetta ja kolinaa kuului vielä hetken jäiseltä kadulta, sitten hiljeni kaikki.

Hellu meni sisään, otti nutun päältään ja kysyi uusilta tovereiltaan, jos hän voisi heitä millään auttaa.

Ei toki, näin ensi iltana hän saisi olla vapaana, vuosi oli pitkä edessä, kyllä kesti hääriä ennenkuin sen päähän pääsi, katselkoon nyt vaan aluksi talon tapoja, että perehtyisi...

Emmi näitä puhellessaan liikutteli astioita semmoisella varmuudella ja vikkelyydellä, että Hellu ihmetteli ja arveli itsekseen, ettei hän milloinkaan oppisi niitä särkemättä noin pitelemään. Peseminen kävi kuin tanssi, yks’ kaks’ olivat kupit ja lasit puhtaita taas ja nurkkahyllyllä koossa, kunnes ne uudelleen vietiin viereiseen huoneesen, jota tuntuivat sanovan serveerauskamariksi.

Sinne kutsui Emmi Helluakin tulemaan, että paremmin näkisi saliin, jossa sekä talon herrasväki, että vieraat olivat. Oven raosta hän salaa voisi katsoa, ilman että häntä ollenkaan huomaisivat. Ja Hellu meni mielellään, varpaillaan astui, koetti henkäystäänkin pidättää, säikähti kaikkea hienoutta ympärillään, mutta unohti sen pian, kun sai silmänsä ovenrakoon ja eteen aukeni toinen maailma, ihana kuin taivas.


Lähde: Canth, Minna 1959: Valitut teokset. Toinen painos. Otava, Helsinki. Ensimmäisen kerran ilmestynyt 1893.