Kaunis Englannitar ja petetty salapoliisi

Kaunis Englannitar ja petetty salapoliisi. (Pariisin salapoliisin kertomus). Kirjoittanut anonyymi

Oli helluntaipäivä. Aikaisin aamupäivällä olin lähtenyt näyttelyyn pitääkseni silmällä niitä taskuvarkaita, joita suuret joukot oli tullut Lontoosta tänne työskentelemään.

Vitkalleen vaelsin eri kansakuntien kahviloiden kautta, kun muuan herra, joka jo useita minuutteja oli tarkkaan katsellut minua, astui luokseni.

Hän oli suurikasvuinen, komea mies, tarkkoine kasvonpiirteineen, leveäharteinen ja kovin pitkäsäärinen. Ennenkuin hän ali avannut suutansa, näki koko hänen ruumiistaan, että hän oli englantilainen.

– Anteeksi, herrani, alkoi hän, jos teitä vaivaan. Muita muuta valintaa ei minulla ole kuin esitellä itseni. Tarvitsen sekä neuvojanne että apuanne ja varmaankin suotte minulle anteeksi kuullessanne, että olemme virkaveljiä. Nimeni on D., Lontoon salapoliisiviraston palveluksessa ja olen täällä niiden lukuisain taskuvarkaiden takia, jotka hyvin ennestään tunnen.

Näin sanoen englantilainen ojensi pitkillä sormillaan minulle kortin, jossa oli painettuna hänen nimensä ja ammattinsa suurilla kirjaimilla.

– Mielihyvin tahdon olla apunanne, sanon, mutta sanokaahan miten tuntisitte minut?

– Se oli helppo asia, Skotland Yardissa on meillä valokuvat ei ainoastaan kuuluisimmista rikoksen tekijöitä, vaan myös Pariisin poliisilaitoksen etevimmistä jäsenistä.

Minulle oli suurta etua siitä, että juuri nyt tapasin hra D:n. Lukuisten muiden varkauksien joukossa näyttelyssä oli ilmoitettu varkaus eräältä englantilaiselta, joka oli joutunut pahimman brittiläisen taskuvarkaan käsiin. Tämä oli yhdessä erään hyvin kauniin samoin englantilaisen naisen kanssa varastanut kansalaiseltaan 10,000 frangia. Olin saanut tietää, että onneton uhri usein kuljeskeli ahkerasti kahviloissa. Englantilaisessa kahvilassa oli hän niin rakastunut erääseen tarjoilijattareen, että tarjoili hänelle mitä kalleimpia ja hienoimpia aamiaisia. Erään sellaisen jälleen oli rakastunut englantilainen 10,000 frg. kevyempi.

Etupäässä olin lähtenyt näyttelyyn kadonnutta lompakkoa etsiäkseni. Kerroin asiani englantilaiselle virkatoverilleni, joka heti kutsui minut syömään aamiaista sille paikalle, jossa varkaus oli tapahtunut.

– Luulen tuntevani kysymyksessä olevan naisen, hän sanoi. Hänen nimensä on Palmer ja on hyvin kaunis nuori tyttö, tukka yhtä loistava kuin se kulta, jota hän puhaltaa varomattomain lähimmäistensä taskusta.

Tullessamme englantilaiseen kahvilaan ihmetytti minua terveitten kukoistavien nuorten tyttöjen suuri määrä. Harvoin olen nähnyt niin monta kaunotarta koossa samalla paikalla!

Tuskin olimme istuutuneet, kun hra D, osotti minulle melkein kauneinta tarjoilijatarta, joka seisoi buffetin takana ja tarjosi samppanjaa. – Katsokaa häntä, hän sanoi. Hän on miss Palmer ja hän on arvatenkin varastanut nuo 10,000 frangia. Kun kahvilasta vähän väki vähentyy, pyydän häntä tulemaan tänne ja kertomaan edellisiä kokemuksiaan. Hänen edellisestä elinradastaan voitte päättää hänen nykyisyytensä.

Lausuin ihmetykseni siitä, että niin epäilyttävän luonteinen nainen oli voinut saada sellaisen paikan.

– Joko sitte onneksi tai onnettomuudeksi, selitti hän, eivät rikoksen tekijät Englannissa ole ainiaaksi merkityt. Kun he ovat kärsineet rangaistuksensa, pidetään heitä jälleen kunniallisina ihmisinä. Häpeätänsä he saavat sietää ainoastaan niin kauan kuin kärsivät rangaistustaan, mutta senjälkeen varasta ei enää pidetä varkaana.

Hän tahtoi todistaa sen minulle ja viittasi miss Palmeria tulemaan meidän luoksemme.

Olimme lopettaneet ateriamme ja istuimme juuri maistellen samppanjaa. Virkatoverini pyynnöstä tuo kaunis neiti istui luoksemme ja kaatoi itsellensä lasin samppanjaa.

Hän oli erinomaisen kaunis olento. Kaikissa hänen liikkeissänsä ilmeni suuri reippaus. Kaikkeen mitä hän puhui, hän sai niin ihmeen paljon tunnetta, hänen kasvojensa liitteet olivat niin vilkkaat, niin sytyttävät, että minä todellakin lämpenin, kun kerran keskustelun kuluessa hänen käsivartensa kosketti minuun.

Puhuessaan oli hän useita kertoja tyhjentänyt lasinsa ja minä yhtä usein sen jälleen täyttänyt. Kun hän taas alkoi viedä sen suullensa, kalpeni hän äkkiä, nousi ylös ja horjui.

Hän löi otsaansa ja pyysi surkealla äänellä minua avaamaan ikkunan takanani, koska hän tunsi päänsä kipeäksi ja häntä huimasi.

Ilolla täytin hänen pyyntönsä ja hän kiitti lämpimästi minua tästä pienestä palveluksesta.

Mutta nyt oli väkeä kokoontunut tarjoilupöydän ympäri, eikä hän voinut kauemmaksi jäädä istumaan luoksemme saamatta paheksumista. Hän sanoi hyvästi ja meni, ei toki katsomatta sydämellisesti minua silmiin ja kuiskaamatta: näkemään asti, herraseni.

Istuttuamme joitakuita minuuttia ja puhuttuamme hänestä, tuli suureella kiireellä eräs mies luoksemme ja kuiskasi jotain herra D:n korvaan.

Tämä nousi ja virkkoi, kääntyen minuun:

– Anteeksi, virkaveljeni, mutta minun täytyy jättää teidät. Salapoliisini on juuri tuonut minulle ilmoituksen uudesta varkaudesta. Joka tapauksessa näemme toisemme huomispäivänä. Teitä – ja hän kuiskasi korvaani – epäilemättä hämmästyttää kuulla, että miss Palmer yhä on pitkäkyntinen. Hän seisoo tarjoilupöydän ääressä osottaakseen apulaisilleen, mitkä lampaat ovat kerittävät. Hän se on, joka ryösti englantilaisen. Näkemään, rakas virkaveli!

Ja ennen kuin ennätin kysyä enempää tästä asiasta, oli hän poissa.

Katsoin tarjoilupöydän luo nähdäkseni vielä miss Palmeria, mutta hän oli jo kaukana sieltä.

Neljännestuntia myöhemmin, jätettyäni kahvilan jouduin sattumalta seisomaan erään kultasepän akkunan viereen ja tarkastelin esineitä. Pidin eräästä kauniista rintaneulasta, jonka päätin ostaa. Pistin käden taskuuni ottaakseni rahakukkaroni, jossa oli suuri rahamäärä – se oli kadonnut.

Minulle selveni äkkiä kaikki. Tuo viehättävä englannitar oli yhä varas. Niinä lyhyinä silmänräpäyksinä, kun minä avasin ikkunaa, ja hän hervottomana nojautui minuun, hän oli anastanut rahakukkaroni.

Närkästyksen puna nousi poskilleni, ja purin huultani raivoissani, ajatellessani englantilaista valepoliisia ja hänen näpsää auttajaansa, jotka nyt yhdessä varmaankin hymyilivät partaansa minun herkkäuskoisuuttani.

Lähde: Työmies 30.8.1900.