Kauneuden puu

Kauneuden puu Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Sen työ on turha työ, ken uudismaaksi raivaa

tään kuolon-koleikon. On hiekkaa heikko hiven,

ja läpi jäkäläin jo kovuus pohjakiven

kalahtaa lapioon, ei kestä kauan kaivaa.

Ylitse kalman-maan jos kylvövakkaa kannan

siroittain siemenen, saan tyhjän vuodentulon:

Maa hetken vihannoi, jo kuolonkeltaan kulon

jää tullen suvikuun, kun pouta polttaa sannan.

Ruiskaunokkia nää ei yössä synkän pellon,

jo ensi silmullaan kaikk’ kukat kuolee hiljaa.

Sulamistuokion veet juottaa lumililjaa,

syys routaorvokin taas nostaa, kuurakellon.

* * *

Masennus sato sen, ken kuolon-maata kuokkii,

sen käsi herpoaa ja kuokka kenttään putoo.

Maan unhoon sammaleet ja kuloruoho kutoo.

Sen lähdesuoni puun vain ainokaisen ruokkii.

Vain kauneuden puu siit’ yleni ja suurtui,

ja runsas oksillaan on lehväin, kukkain taakka.

Se yksin yltänyt on alkumantuun saakka,

mist’ enää erkane ei, mikä siihen juurtui.

Graniittikamaraan muut kasvit uupui, konsa

niin syvään ehtivät ja nääntyi hellekesiin.

Se halki kallion pääs yksin pohjavesiin

ja sieltä ainiaan vain imee ravintonsa.

Syvältä hersyvät sen mahlat, miss’ ei routaa,

sen latva taivoon nous, siell’ elää ikikesää.

Tuhannen tuhatta sen haaroilla on pesää

ja kaikki tuulet maan sen oksistossa soutaa.

Syvyyden paine pois ei muuta uraa pääse,

niin tiukkaan juurensa se tunki lähdesuoneen.

Vain runsain purkama sen kautta, liioin juoneen,

mut tulkiks uumenten myös yksinänsä jää se.

Se lehtii alati ja iät kukkii kyllä,

mut raikkaat rypäleet niin kuultaa korkealla,

ett’ tuskan nälkää nään sen runsauden alla,

hedelmiin mehuisiin ei käsivarret yllä.

Kun janoon polttavaan jo melkein kuolla ehdin,

kun tuska tuimin on, kun tappavin on kaipuu –

maan multaan armossaan sen taivasoksat taipuu

koinpunahedelmin ja pilvensiintolehdin.

Sen varjoon sukeltain nyt poimin, poimin, poimin,

kun tiedän: tuokion vain viipyy armo taivaan,

ja kun se sulkeuu, taas näännyn pitkään vaivaan.

Puun pyhän antimiin ei yllä ihmisvoimin.

Pois oksa ponnahtaa, mun tähtivaloon tempaa –

se liian ihanaa, sen huikaisu mun huimaa –

maan multaan putoan ja tunnen tuskaa tuimaa.

Taas jano julmempaa, taas toivo tulisempaa.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.