Kaukainen maa (runo)

Kaukainen maa

Kirjoittanut Saima Harmaja


Vuoskymmenen soutanut venhoni
olen Lohjanjärven vesiin.
Se varhain mieleni tenhosi,
jo välkkyen lapsen kesiin.
Selän tyynen siintoon pilviä ui,
vaan kastaen loistavan rinnan
kuin joutsenet parvin laskeutui
ne alle kuultavan pinnan.
Elokuussa, kun hämy ihmeellinen
sinihahtuvin hiipii illoin,
veden kuultoon piirtyvät väristen
ujot hopeatähdet silloin.
Kevätyöt ne soutajan mieleen tuo,
kun on taivas hentoa tulta,
vene yksin vienoja aaltoja luo,
ja juovia saa veden kulta.
Maan päällä ei paikkaa kauniimpaa
kuin heleä saaren rinne.
Sija lapsuus-unten se on, kotimaa,
sydänjuurin ma kuulun sinne.
Majan ympäri koivut on valkeimmat,
väkevin suven vihreys siellä.
Kivet, pensaat, perhoset puhuvat,
ja tallattu multa tiellä.
Kun vuokkoja kasvoin kuultavin
ei enää lehdossa kohtaa,
syvä katse aukeni orvokin,
sini lemmikkisilmien hohtaa.
Ja silloin nurkkaus puutarhan
on täynnään narsissilunta,
kuten syyskesin tuoksua reseedan,
hajuherneen hentoa unta.
Piha armas ruusuja on itänyt
terät hehkuen hellää tultaan.
Käsi istutti ne, joka varmaan nyt
tuo taimia taivaan multaan.
Pyhä muistojen maa maja pieni on tuo,
tuhat elää mennyttä seikkaa
sen kuistikot, seinät, köynnökset suo,
ja ne tuoreina povea leikkaa.
Jos aamun hohdossa vieläkin
minä rantaan kulkea saisin,
ujo polku ruohossa kyynelin
kun kiiltää voi ylimaisin!
Jos alle tuttujen koivujen
sijan sais edes hennot luuni!
Tutut oksat ylläni humisten
levon toisivat uinailuuni.


Lähde: Harmaja, Saima 1937: Kaukainen maa: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.