Kaukainen maa (runo)

Kaukainen maa Kirjoittanut Saima Harmaja

Vuoskymmenen soutanut venhoni

olen Lohjanjärven vesiin.

Se varhain mieleni tenhosi,

jo välkkyen lapsen kesiin.

Selän tyynen siintoon pilviä ui,

vaan kastaen loistavan rinnan

kuin joutsenet parvin laskeutui

ne alle kuultavan pinnan.

Elokuussa, kun hämy ihmeellinen

sinihahtuvin hiipii illoin,

veden kuultoon piirtyvät väristen

ujot hopeatähdet silloin.

Kevätyöt ne soutajan mieleen tuo,

kun on taivas hentoa tulta,

vene yksin vienoja aaltoja luo,

ja juovia saa veden kulta.

Maan päällä ei paikkaa kauniimpaa

kuin heleä saaren rinne.

Sija lapsuus-unten se on, kotimaa,

sydänjuurin ma kuulun sinne.

Majan ympäri koivut on valkeimmat,

väkevin suven vihreys siellä.

Kivet, pensaat, perhoset puhuvat,

ja tallattu multa tiellä.

Kun vuokkoja kasvoin kuultavin

ei enää lehdossa kohtaa,

syvä katse aukeni orvokin,

sini lemmikkisilmien hohtaa.

Ja silloin nurkkaus puutarhan

on täynnään narsissilunta,

kuten syyskesin tuoksua reseedan,

hajuherneen hentoa unta.

Piha armas ruusuja on itänyt

terät hehkuen hellää tultaan.

Käsi istutti ne, joka varmaan nyt

tuo taimia taivaan multaan.

Pyhä muistojen maa maja pieni on tuo,

tuhat elää mennyttä seikkaa

sen kuistikot, seinät, köynnökset suo,

ja ne tuoreina povea leikkaa.

Jos aamun hohdossa vieläkin

minä rantaan kulkea saisin,

ujo polku ruohossa kyynelin

kun kiiltää voi ylimaisin!

Jos alle tuttujen koivujen

sijan sais edes hennot luuni!

Tutut oksat ylläni humisten

levon toisivat uinailuuni.

Lähde: Harmaja, Saima 1937: Kaukainen maa: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.