Kauhun kukka

Kauhun kukka

Kirjoittanut anonyymi
Ilmestynyt ainakin Amazing Stories -lehdessä englanniksi nimellä ”The Malignant Flower” syyskuussa 1927 nimimerkillä ”Anthos”. Tarinaa pidetään tuntemattoman saksalaisen kirjoittajan kirjoittamana.[1]


[s. 620]

Kauhun kukka.

Lihansyöjäkasveja tuntee tiede puolisentuhatta la­ jia. Ne ovat kaikki ruo­ hoja tai pieniä pensas­ kasveja, jotka yleensä kasvavat typpiköyhissä paikoissa, kalliorinteillä, soissa tai vedessä. Typpi on kasvien pääravinto, ja sen niukkuuden arvellaan pakottavan näitä kasveja elämään hyönteisistä, joi­ ta ne pyydystävät näppä­ rillä kannellisen kannun muotoisilla kukillaan, kouramaisilla lehdillään tai pinnastaan erittämäl­ lään tahmealla liimalla.

Troopillisissa maissa on­ kin tavattu merkillisiä kummituskasveja. m. m. eräitä loiskasveja, joiden parin metrin läpimittai­ set kukkamöhkäleet levit­ tävät pyörryttävän kat­ keraa mädänneen lihan le­ mua. Tällaiset, näyt ovat omiaan kiihoittamaan kaunokirjailijain mieliku­ vitusta, ja niin voimme ensi kertaa esittää tältä­ kin alalta, n. s. tieteellisen tarinan.

Lala Daulat Ras oli päättänyt kertomuk­ sensa. Hetken aikaa hän jäi seisomaan suorana ja jäykkänä kuin kivipatsas englantilaisen eteen, joka oli vaipunut ääneti sulat­ tamaan kuulemataan ta­ rinaa. Hindu mittaili is­ tuvaa sahibia katsein, joista kuvastui hänen ko­ timaansa vanhaa mystil­ listä viisautta ja arvoi­ tuksellista julmuutta. Sit­ ten hän käännähti ympäri ja astui poispäin arvok­ kain, liukuvin askelin.

Sir George William Armstrong heräsi miet­ teistään ja nielaisi hen­ keään. Totta vie, koko juttu oli ollut sulaa hul­ lutusta, — ja kuitenkin täytyi melkein uskoa se sana sanalta, sillä Daulat Ras oli yoghi, ja yoghit eivät koskaan saastuta huuliaan valheella. Mutta samalla täytyi myöskin ottaa lukuun kaikki ne salaperäiset vaikutteet, jotka johtivat tuon merkillisen, euroop­ palaisia vihaavan kansan tahtoa ja sie­ lunelämää; harvoin antautuu hindu va­ paaehtoisesti paljastamaan muukalaiselle mystillisen maansa salaperäisiä voimia ja ilmiöitä.

Sir Georg oli varakas mies, eikä hä­ nellä vielä ollut mitään perhesiteitä; mi­ kään urheilun ja uhkaseikkailun ala ei ollut hänelle vierasta. Hän voi ja hän tunsi nyt tahtovansakin ottaa selvää tuon merkillisen jutun todenperäisyy­ destä. Mutta sitä varten hän tarvitsi yhtä luotettavan kuin rohkeamielisen [620:2] matkatoverin. Uskollinen hindupalvelija, jolle hän oli kertonut aikeestaan, oli vannonut kernaammin tahtovansa tulla, hauda­ tuksi tiikerin kitaan tai termiittipesään kuin läh­ teä mokomalle, matkalle. Siispä hänen täytyi tur­ vautua vanhaan koetel­ tuun ystäväänsä John Barristeriin.

Monet pitkät vuodet, matkat ja seikkailut oli­ vat vahvistaneet näiden miesten ystävyyden. John oli enemmän kuin palve­ lija, hän oli tarkkasil­ mäinen ja uskollinen kuin vahtikoira, sitkeä ja väsymätön kovissa koe­ tuksissa, kylmäverinen ja vääjäämätön vaaroissa. Hänen ihonsa oli kova ja kelmeä kuin perga­ mentti, mutta viidestä­ seitsemättä ikävuodes­ taan huolimatta hän oli luja ja sitkeä kuin teräs­ jousi. Hänelle Sir George uskoi, mitä Daulat Ras oli äsken kertonut hänelle:

Kymmenkunnan päivämatkan päässä, tarkasti kuvaillussa Himalaijan vuori­ laaksossa oli pienoinen, vain parinsadan metrin pituinen notko, jota kolmelta taholta piirittivät äkkijyrkät kallioseinät. Neljännellä, avoimella sivulla varjeli sisäänpääsyä suolammikko, josta kohosi myrkyllisiä höyryjä. Notkossa itsessään, joka oli merkillisten jättiläiskukkain peittämä, asusti demooneja, joita vastaan eivät mitkään sivistyneen maailman aseet tehonneet. Keväisin ja syksyin niiden mystilliset voimat kehittyivät [621:1] täyteen mittaansa, ja voi sitä kuole­ vaista ihmistä, joka silloin eksyi tai uskalsi niiden tyyssijalle! Kuolema tai mielipuolisuus oli hänen rangaistuksensa. Vaikka hän olisikin pelastanut henkensä, olisi hänen sielunsa kuitenkin kuollut — maallisen rakkauden voima olisi nukah­ tanut hänessä iäksi.

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.


John Barrister hymähti kuivasti mo­ komalle jutulle. Mutta hänen isäntänsä vaipui jälleen syviin mietteisiin. Hän muisteli vaaleakutrista morsiantaan, jonka kanssa hänen vielä tämän kuun [621:2] lopulla oli määrä viettää häänsä. Lä­ hellä Kalkuttaa odotteli soma huvila, jossa rauhaton maailmankiertäjä ja seik­ kailijaritari aikoi elää loppuikänsä rakastetun vaimon rinnalla. Mutta vih­ kimishetkeen saakka ei Harriet Richard­ sin pitänyt saada tietää mitään tästä viimeisestä seikkailusta, joka olisi aiheut­ tanut turhaa hätäilyä ja levottomuutta. Sir Georgella oli suunnitelmansa val­ miina. Hän eli lähtevinään liikemat­ kalle, käyttäisi rautatietä niin pitkälle kuin se ulottui, sitten kantajia, kunnes [622:1] tultaisiin notkon suulle. Sitten hän jat­ kaisi matkaa vain kahden, urhean John Barristerin kanssa, ja paljastaisi »de­ moonien» salaisuuden ... John hieroi tyytyväisenä käsiään. Tällaiset retket hänestä olivat ainoita, joille miehisten miesten kannatti lähteä ...

Hindu oli puhunut totta. Saturotko oli todellisuutta. Pahalta löyhkää­ vän mustan nevan takana heloitti kirkas troopillinen kukkavehmaus alkusyksyn koreissa väreissä. Matkan päähän oli päästy. Mustat kantajat lykkäsivät kan­ toveneen lammelle ja kuuristuivat väris­ ten rantapensaikon turviin. Kolme tun­ tia oli heidän määrä odottaa molempia sahibeja: tässä ajassa miehet arvelivat ennättävänsä tutkia pienen laakson.

Lukemattomia ilmarakkuloita nousi pohjasta mustan veden pinnalle särkyäk­ seen heti. Tlma oli raskaana äitelistä tuoksuista. Kummallakin sivulla paljaat ruskeat kallioseinät kohosivat vaikutta­ vana kehyksenä laakson uhkealle kukkas­ loistolle. Suon rantoja kiersi tiheä piik­ kipensasviidakko mustine, kuivine haa­ roineen; madaltuva väylä kävi yhä vai­ keampisoutuiseksi. Ei tuulen henkäystä­ kään tuntunut tässä kallioiden suojassa: keskipäivän aurinko hellitti kohtisnorasti alas kasvoihin. Laakson perällä näytti synkkä, purppuranvärinen usva leijaile­ van raskaana kuin näyttämön esirippu peittämässä taustaa.

Kun vene ei ottanut enää kulkeakseen. hypähtivät molemmat miehet rantatör­ mälle. Pensaista törmäsi esiin villi vii­ dakkosika, joka pelottomasti tarkasteli outoja vieraita, käveli röhkien hetken heidän vieressään ja painui sitten lyy­ hylleen syömään vesililjoja. Heidän var­ jonsa kulkivat heidän edellään äänettö­ minä, väräjävinä matkatovereina. Mo­ lemmat miehet olivat täysissä aseissa, molemmat tarkkasivat, mihin laskivat jalkansa, ja heidän korvansa olivat heris­ tyneet kuulemaan kaikkia ääniä.

[622:2] Oikea Sadun lumottu puisto avautui heidän hurmautuneitten silmäinsä eteen. Loppumaton kukkametsä, kukat suurem­ pia kuin ihmismieli olisi osannut unek­ siakaan, puitten korkuisia ja kuvaamat­ toman kirkasvärisiä. Orkideat ryömivät pitkin maaperää kalliomuurille asti. Keihäsmäisiä miekkaliljoja jättiläismäi­ sin terälehdin ja värisevin hedekimpuin seisoi riveissä kuin sotajoukko. Mitähän ihmeellisyyksiä, mitä tuntemattomia vaa­ roja vielä mahtoi piilläkään tuon väri­ välkkeisen kukkaseinän takana?... Päät­ täväisesti Sir George tunkeutui sen läpi, ja hänen jäljessään astuva toverinsa varoitti useammin kuin kerran häntä tarkoin katsomaan, mihin astui.

Mutta ihmelaaksossa ei näkynyt mi­ tään muuta kuin kukkia, jotka miehen korkuisina, miestä korkeampina seisoi vat majesteettisen liikkumattomina. Kuk­ kia kuin koreita jättiläisperhoja, sädeh­ tivän värisiä, mitä ihmeellisimpiä muo­ doiltaan. Eivätkö toden totta niiden kuvut ja terät muistuttaneet kauniita ihmiskasvoja! Niissä voi melkein erot­ taa silmät ja korvat, huulet ja viipotta­ van kielenkin ... Mitä salaperäisyyksiä tämän kaiken takaa vielä ilmestyikään?

Sir George antoi vapaan vallan mieli­ kuvitukselleen. Hän oli jo ennättänyt laakson puoliväliin saakka; mustat, pal­ jaat kallioseinät, jotka kiiltelivät kuin sulaa vahaa tiukkuvina, näyttivät värä­ jävän ansarimaisen kuumassa, kosteassa ja pyörryttäväin tuoksujen täyttämässä ilmassa. Hänen toverinsa oli jäänyt kymmenkunta askelta jälkeen; hän pyrki tavoittamaan isäntäänsä, mutta tuon tuostakin hänen jalkansa takertuivat tiheään pintakasvillisuuteen. Hän puski tietänsä eteenpäin ja huomasi joutu­ neensa pienen ankean reunaan. Ihmeel­ linen näky kohtasi siellä hänen sil­ määnsä...

»Mutta tuohan on mahdotonta!» mu­ rahti John Barrister ääneen ja hieroi silmiään. Mutta ennennäkemätön ihme [623:1] ei siitä ottanut kadotakseen, – se yleni juhlallisena komeudessaan suoraan häntä vastapäätä. Aukean keskellä kohosi ai­ nakin kolmen metrin korkeuteen jätti­ läiskasvi, nuokkuen pullomaisessa, suo­ muisessa varressaan. Viisi kuusi nahka­ maista lehteä urkeni alas maata kohti, ja niiden keskellä keinui itse kukka kuin jättiläispallo. Ja John Barrister näki isäntänsä seisovan hurmioon vaipuneena aivan lähellä tätä kaikkien kukkien ku­ ningatarta.

Mutta mitä tuo oli? Jotakin näytti liikkuneen! Mahtavat terälehdet tuntui­ vat äkkiä jäykistyvän, aivan kuin nyr­ kiksi puristuen; niiden suurissa väri­ läiskissä näkyi punainen veri sykähtele­ vän; ilkeän täplikäs, keltaisen ja mus­ tan kirjava pnllomainen varsi tuntui paisuvan ...

Vaaraa tuo kaikki tiesi, se ainakin oli varmaa. Ja John Barrister kiljaisi niin kovaa kuin keuhkoista lähti: »Taivaan nimessä, Sir George, pitäkää varanne!»

Mutta samassa tapahtui jotakin hir­ vittävää. Kukan jättiläiskupu avautui hitaasti, ja siitä syöksähti ilmoille jota­ kin pitkää, kirkasväristä ja kiemurtele­ vaa! Mitä tuo oli? Olivatko ne muste­ kalan pyyntilonkeroita? Vaiko naisen pehmeät, ruusunväriset käsivarret? Sir Georgen huulilta kuului parahdus, joka vihlaisi toverin sydäntä, ja aivan kuin jääkimpaleeksi jäykistyen John Barrister näki lonkeroiden kiertyvän hänen isän­ tänsä hartiain ympärille, nostavan hänet maasta, keinuttavan siunaaman ajan hänen sätkivää ruumistaan koholla il­ massa ja sitten siirtävän hänet tuon ilkeännäköisen kuvun sisälle, jonka terä­ lehdet painuivat äkkiä kuin naksahtaen jälleen umpeen.

Kaamea näytelmä oli kestänyt vain sekunnin, pari, ja John Barrister havah­ tui kuin hirveästä unennäöstä. Hän syöksyi nopeasti jättiläiskukan luo ja koetti metsästyspuukollaan silpoa rikki kokoonpainuvia terälehtiä. Mutta puu­ [623:2] kon terä helähti poikki kuin lasi: silloin hän tarttui kirveeseensä ja iski iskemis­ tään olan takaa ... kirves kumahteli kuin metalliharkkoon kalahtaen. Kym­ menisen minuutin sitkeällä työllä hän oli saanut isäntänsä vapaaksi, kuin kuorien hänet irti käärmemäisistä lonkeroista.

Kalmankalpeana Sir George makasi hänen jaloissaan ruohikossa, kasvoillaan aavemaisen jäykkä irvistys, — puolittain hirveätä kuolemanpelkoa. Mutta hän eli ja hengitti ja näytti vahingoittumatto­ malta ja salli toverinsa laahata hänet mukanaan pois kauhun näyttämöltä.

Paluumatkalla he olivat kumpikin ää­ neti. Millään mahdilla ei Sir Georgea saatu avaamaan huuliaan. Hän tuijotti tylsästi eteensä, kuin olisi järjen valo häneltä sammunut.

Kun Harriet Richards sitten tuli häntä katsomaan sairaalaan, ei hän aluksi ollut tuntea morsiantaan. Sitten hän suu vaahdossa kavahti istualleen, päästi pelästyneen, vihlovan parahduksen ja lyönsi neidon luotaan ...

Sir Georgen häistä ei tullut mitään. Kun hän kaksi viikkoa myöhemmin nousi vuoteestaan, oli hänen tukkansa valkea kuin lumi ja hänen terveytensä ja järkensä piloilla. Hän eli vuoden verran mielisairaalassa, kunnes kuolema vapahti poloisen hänen kärsimyksestään.

Hautajaisista palatessaan John Bar­ rister keksi yhtäkkiä vastassaan Daulat Rasin, joka oli varoittanut isän­ tävainajaa tuosta surmanmatkasta.

»Sanokaapas», huudahti hän, tarttuen yoghin käsivarteen, »miksi minä säästyin, kun Sir George syöksyi perikatoonsa?»

Hindun kasvoilla näkyi Sfinksin valju hymy. Hän kosketti sormenpäällään John Barristerin nahkamaisen kuivaa ja kalpeata poskea. »Hänessä oli punaista verta, teissä valkoista vettä», hän vas­ tasi ja liukui sitten näkymättömiin muun saattoväen sekaan.

Lähde: anonyymi: Kauhun kukka. Nuori voima, 1927, nro 21, s. 620–623. Kansalliskirjasto.


  1. Everett F. Bleiler: Science Fiction The Gernsback Years. Kent, Ohio & Lontoo: The Kent State University Press, 1998.