Kauhavan poika (1902)

Kauhavan poika. (Savolaisen matkahavainto). Kirjoittanut Lauri Soini

Juna tuli Kauhavan asemalle

hihkuen, puhkuellen.

Kauhavan poikia astui parvi

vaunuun huudahdellen.

Kaikk’ oli vahvoja niinkuin karhut,

kaikk’ oli ryyppypäissä.

Kaikki ne mellasti myrskyn lailla,

yks oli ylimmäissä.

”En ole” – lauleli parhain poika –

”kasvoilla kaunistettu,

vaan olen voimalla, uljaalla luonnolla,

riemulla reimastettu.

”Hei vaan! Laulaen –.” Vaunuun astui

junan kuljettaja,

muistutti poikia vakavasti,

ett’ olis riemulla raja.

”Hei vaan!” hoilasi parhain poika.

”Kuuleeko laulua kukaan?

Paljo on poikia, yks vain tohtii

huilata mielensä mukaan.

”Kuules” – kumppanit kuiskuttivat –

kenties linnaan.” –

”Hei, ylös lennätte! Sinne jos mennään,

menkäämme uljahinnaan!”

”Huima mä olen, mut tahdon tulla

huimaa huimemmaksi.

Hei vaan! Henttuni hienonen kelpaa

huimankin hoitajaksi.”

Huutajan vastassa vaunussa istui

äitinen nuori ja hellä,

koitteli lastansa itkeväistä

vaalia, viihdytellä.

Laulusta lapsonen vain yhä kiihtyi,

huuteli haikeasti,

poissa jo oli junan kuljettaja,

melu kävi raivoisasti.

Kuolevan kyyhkysen lailla äiti

katsahti hurjimusta.

Katseessa siin’ oli hellyyttä pyhää,

hartainta rukousta.

Huima sen huomasi. Kuin olis piston

puukosta rintaansa saanut,

heittäysi nurkkaan hän istualle,

melu oli vaiennut, laannut.

Kohta hän hiljaa ja horjahtamatta

toiseen vaunuun astui. –

Päättyikö päihtymys, mitä hän mietti? –

Näin että silmänsä kastui.

Lähde: Soini, Lauri 1902: Kansa ja kannel. Minervan kirjakauppa, Helsinki.